Friedrich Wilhelm Nietzsche

Saksalainen filosofi ja taiteilija, joka purki moraliteetin ja ylisti romanttista myyttiä elämän ilmaisuna.

Johdanto

Friedrich Nietzsche syntyi lokakuun 15. 1844, pienessä saksalaiskaupungissa nimeltään Röcken bei Lützen, Leipzigista lounaaseen. Hänen isä kuoli hänen ollessa vain nelivuotias, joka jätti hänet äitinsä Franziskan, isänäidin Erdmuthen, isän kahden siskon, Augusten ja Rosalien, ja hänen nuoremman siskonsa Therese Elisabeth Alexandran hoiviin. Jo alusta asti Nietzschen elämä alkoi ottaa omaa muotoaan. Hän tutustui aikaisin Richard Wagnerin musiikkiin, jonka karismaattinen taide ja persoonallisuus kiinnitti hänen huomionsa. Kiinnostus johti myöhemmin näiden kahden läheiseen ystävyyteen, joista kummatkin jakoivat intohimon ja innostuksen Arthur Schopenhauerin filosofisiin teoksiin.

Ollessaan menestyksekäs filologian opiskelija ja eräänlainen akateeminen tähti, kiitos hänen esseiden Aristoteleesta, Theognisesta ja Simonidesta, Nietzsche kutsuttiin yhtäkkiä armeijan palvelukseen 23-vuotiaana. Tänä aikana hän sai vakavan vaurion rintaansa, joka pakotti hänet jättämään sotilaskoulutuksensa heti kesken. Viisi vuotta sen jälkeen, Nietzshe julkaisi ensimmäisen kirjansa nimeltä Tragedian synty (1872), mikä tarkasteli kreikkalaista kulttuuria ja taiteen takaista metafysiikkaa kovasti sekä Schopenhauerista että Wagnerista inspiroituneena, joiden työtä hän arvosti suurenmoisesti.

Hän jatkoi säännöllistä vierailua Wagnerin luona hänen kotonaan Bayreuthissa, kunnes Inhimillistä, aivan liian inhimillistä (1878) julkaistiin. Tämä teos merkitsi heidän kymmenen vuotta kestäneen ystävyyden loppua, jossa Wagner joutui hyökkäyksen kohteeksi "ohkaisesti naamioituneena artistina." Näillä paikoin Nietzschen elämä muuttui tyystin. Hänestä tuli se Nietzsche jonka me yleensä tunnemme tänä päivänä: se yksinäinen matkamies, joka luopui Saksan kansalaisuudesta, matkaten ympäri Eurooppaa ilman pysyvää kotia tai asuinsijaa. Vuonna 1882 hän vieraili Roomassa, jossa hän tapasi venäläisen naisen nimeltä Lou Salomé. Nietzsche rakastui häneen ja tarjosi kättään, mutta hän kieltäytyi. Heidän ystävyytensä ei ollut samanlainen enää koskaan, ja voidaan ajatella ettei Nietzschekään ikinä toipunut tästä kokonaan.

Seuraavista vuosista muodostui Nietzschen erityisen tuottoisa kausi, hänen julkaistessa teoksia kuten Iloinen tiede (1882), Näin puhui Zarathustra (1883-85), Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886), Moraalin alkuperästä (1887), Epäjumalten hämärä (1888), ja Antikristus (1888). Pian Antikristuksen julkaisun jälkeen Nietzsche muuttui hermoraunioksi, jota on usein kuvattu kohtauksena, jossa hän näkee hevosta piiskattavan ja kietoo kätensä sen kaulan ympäri ja sitten kaatuu. Pitkään sen ajateltiin olleen seurausta kuppataudin infektiosta, mutta tuoreet tutkimukset ovat osoittaneet että syypäänä oli aivosyöpä, jonka Nietzsche oli ilmeisesti perinyt isältään.

Nietzsche vietti viimeiset päivänsä hänen siskonsa, Elisabethin, vuokraamassa huvilassa nimeltä "Villa Silberblick", joka oli nainut saksalaisen antisemiitin Bernhard Försterin. Elokuun 25. vuonna 1900, Friedrich Nietzsche kuoli oletettavasti keuhkokuumeeseen aivoverenvuodon kera. Hänen ruumiinsa laskettiin perhehautaan äidin ja siskon kanssa Röcken bei Lützenin kirkon vierelle. Villa Silberblickistä tuli "Nietzsche-arkisto", jossa säilytetään hänen henkilökohtaisia käsikirjoituksiaan, mutta muulle maailmalle Nietzsche oli jo arkistoitu ihmiskunnan historiaan miehenä, joka muutti saksalaisen filosofian kasvot pysyvästi.

Taide

Kulttuuri ja taide, erityisesti musiikki, vetivät Nietzscheä kovasti puoleensa aikaisin hänen elämässään. Nietzschen ollessa suuri Wagnerin ja Straussin ihailija, hänestä tuli luonnollisesti romanttisen taideliikkeen puolustaja, mikä painotti subjektiivisen yksilön herkkää tunne-elämää rationaalisen analyysin ja tieteellisen selittelyn sijaan. Romanttisessa liikkeessä seikkailun loisto ja laittomat metsät olivat yleisiä aiheita, joka asetti oman uskonnollisen idealisminsa menneen valistuksen ajan rationaalista humanismia vastaan. Ottaen syvästi vaikutteita Schopenhauerin teoksesta "Maailma tahtona ja mielteenä," Nietzsche alkoi muodostamaan ainutlaatuista suhdetta taiteeseen, joka sekä ryhtyi vähitellen määrittämään hänen omaa elämänfilosofiaansa että samaan aikaan osoittamaan suoraan metafysiikan ytimeen.

Traaginen myytti

Teoksessa Tragedian synty vuodelta 1872, Nietzsche tutkii muinaista kreikkalaista kulttuuria, ja eritoten kreikkalaista tragediaa. Hän kysyy itseltään että miksi kreikkalaiset keksivät semmoisen asian kuin tragedian. Miksi ihmiset, joiden kulttuurillinen elämä muuten vaikutti niin elämänmyönteiseltä ja kirkkaalta, alkoivat yhtäkkiä kirjoittamaan monimutkaisia draamoja joissa yksinäinen yksilö otti elämässään väärän askeleen, ja niin joutui jumalten armon käsiin?

Nietzschelle, joka jo rupesi paljastamaan filosofiansa perustaa, tragediassa on totuus elämästä. Hänen mukaan todellisen taiteen tulee heijastaa elämää ja niin olla epämoraalista, sillä elämä ytimessään ei ole moraalista vaan ennemminkin orgaanista. Koska orgaanisella elämällä ei ole moraalista johdatusta, vain alkuperäiset luonnolliset lait joiden mukaan se sekä luo että tuhoaa vähempiarvoista elämää kuten ihmisiä ja eläimiä, täytyy luonnollisten asioiden kuten kuoleman, kivun tai tragedian moraalista tuomitsemista pitää elämänvastaisena. Tässä on sen perusta minkä Nietzsche näkee loistokkaana kreikkalaisessa traagisessa myytissä: se ylistää elämää ehdoitta ja vangitsee sen olemuksen hievahtamatta tai puolustamatta itseään eettisin periaattein. Se on selkeä ilmaisu elämästä itsestään.

Mutta Nietzschelle tämä johtopäätös on vain alusta. Jotta tragedioita tehtäisiin, ihmisen täytyy keksiä myyttejä. Kreikkalainen uskonelämä on täynnä satoja ja taas satoja jumalia, jumalattaria ja mystisiä kertomuksia, joista kreikkalaiset artistit löysivät innoitusta taiteelleen. Tästä oivalluksesta tulee se keskeinen ajatus jonka Nietzsche tahtoo muodostaa taiteesta: ilman vahvaa ja antoisaa myyttien ja maagisten tarujen elämää, kulttuuri mätänee hitaasti sisältä käsin ravinnon puutteen takia.

Taidetta ei luoda moraalisista tai rationaalisista periaatteista, mutta kansan hengen syvyyksistä. Myytti on tuon ainutlaatuisen hengen ilmaisu, mutta heti kun yritämme ymmärtää sen tärkeyden "objektina" tai järkiperustein selittää, tapamme kulttuurillisen elämämme hitaasti ja korvaamme sen kliinisellä, materialistisella maailmankuvalla. Tämä maailmankuva on nykyajan näkemys, jossa olemme kirjaimellisesti tappaneet uskon uskontoon, intohimoon, taikuuteen ja myytteihin, koska emme enää ymmärrä niiden tarkoitusta. Etsimme itse myyttiin "objektiivisia" vastauksia emmekä ollenkaan yllättäen löydä niitä, koska totuus elämästä ei Nietzschen mukaan ole myytissä itsessään, mutta sen vertauskuvallisessa elämän ilmaisussa. Emme voi löytää Zeusta taivaasta, emmekä koskaan tule löytämään kyklooppia joka melkein surmasi Odysseuksen - koska nämä ovat vain vertauksia, joilla kommunikoidaan muuten selittämättömiä asioita olemassaolostamme.

Nietzsche näkee suhteen myytin ja todellisuudenkuvan välillä. Emme voi saada suoraa yhteyttä mihinkään objektiiviseen totuuteen, "asiaan itsessään": sen sijaan tulkitsemme sen subjektiivisen symboliikan kautta juuri niinkuin aistimme elämän taiteen vertauskuvan kautta. Hän kirjoittaa uraauurtavassa teoksessaan Totuudesta ja valheista epämoraalisessa mielessä:

Rinnakkain asetellut monenmoiset kielet todistavat, ettei sanojen kanssa ole koskaan kyse totuudesta eikä riittävästä ilmaisusta; muutoin ei olisi niin montaa kieltä. "Asia itsessään" (joka on prikulleen sitä mitä puhdas totuus olisi sen seuraamuksia lukuunottamatta) on samoin jotain kovin käsittämätöntä kielen luojalle, ja jotain johon ei ollenkaan kannata pyrkiä. Tämä luoja vain osoittaa ihmisille asioiden suhteet, ja näiden suhteiden ilmaisun myötä lunastaa uskaliaimmat vertaukset itselleen.

Tämä johtopäätös on alku esteettiselle manifestolle, pitäen subjektiivista kokemusta arvokkaampana kuin objektiivisen totuuden etsintää - totuuden, johon Nietzschen mukaan ei ole muutenkaan mahdollista päästä käsiksi. Ainoa tapa elää harmoniassa on hyväksyä ihmisen aseman rajoitukset ja löytää totuus taiteen vertauksista. Kuten hän kuuluisasti julistaa Tragedian synnyssä: "maailman olemassaolon voi oikeuttaa vain esteettisenä ilmiönä."

Taide tahtona ja kuvauksena

Kun olemme tulleet näin pitkälle, kysymme itseltämme seuraavan kysymyksen: mitä taide sitten on? Mikä on taiteen metafyysinen olemus? Lainaten ajatuksia suoraan Schopenhauerilta, Nietzsche esittelee yhden maailman tunnetuimmiksi tulevista metaforista taiteen tulkinnasta. Mutta ymmärtääksemme tämän kielikuvan meidän täytyy ensiksi tutustua schopenhauerilaiseen Tahdon filosofiaan. Schopenhauerin mukaan maailmamme muodostuu kahdesta peruselementistä: Tahdosta ja ilmaisusta. Tahto on objektiivinen voima, jonka me yleensä aistimme vain kuvausten kautta. Ajattele Tahtoa tiikerin vaistona. Et voi nähdä, kuulla tai tuntea sitä, mutta tiedät sen olevan tosi, koska se ajaa ja motivoi tiikeriä hyökkäämään ja tappamaan saaliinsa. Tuon Tahdon kuvaukseksi voitaisiin sanoa tuntemaamme tiikeriä, turkkeineen, kynsineen ja verisine hampaineen.

Taide, joka on siinä mielessä yhtäläinen aistiemme kanssa että se on väliaine, jonka kautta havannoimme maailmaa, jakautuu erilaisiin muotoihin: pääasiassa musiikkiin ja runouteen. Musiikki, väittää Schopenhauer, on ainoa taidemuoto joka kykenee täysin ilmaisemaan objektiivista Tahtoa. Ymmärrämme tämän muodossa jota usein kutsutaan "absoluuttiseksi musiikiksi", termi joka tarkoittaa että musiikki ei yritä kuvata sisäistä maisemaa tai "äänimaailmaa" niinkuin jotkut sitä kutsuvat, mutta että se on olemukseltaan täysin abstraktia. Esimerkkinä tästä on Beethovenin viides sinfonia. Kuunnellessamme sitä siinä ei ole mitään selvää visuaalista agendaa tai ohjelmaa, vain täydellinen kuvaus Beethovenin tunteista, intohimoista ja kokemuksista. Näinollen voitaisiin sanoa, että viides sinfonia vangitsee piirteitä Beethovenin objektiivisesta Tahdosta. Täten, Schopenhauer lopettaa, musiikki on siten ainutlaatuinen taidemuoto että se pystyy ilmaisemaan Tahdon täydellisen objektiivisesti.

Tämä on se pohjimmainen metafyysinen pohdinta jota Nietzsche käyttää kehittääkseen teoriaansa taiteen olemuksesta. Musiikki on kuvaus Schopenhauerin mainitsemasta objektiivisesta Tahdosta, mutta entä runous? Kerroimme aikaisemmin kuinka me yleensä havainnomme tämän Tahdon ilmaisun muodossa. Runous on Nietzschen mukaan erilainen taiteen muoto kuin musiikki, koska se ei kykene ilmaisemaan objektiivista Tahtoa, vain kuvauksen siitä. Esimerkiksi, kun luemme runon, käännämme lauseet visuaalisiksi kokemuksiksi. Emme voi kokea runoa samalla tavoin kuin koemme sinfonian, koska edellinen nojautuu kokonaan sisäiseen havainnollistamiseen, kun taas aistimme hahmottavat jälkimmäisen suoremmassa ja ajatusperäisemmässä muodossa. Tässä on se ero.

Musiikin myötä pääsemme suoraan Tahtoon käsiksi, kun taas runous vaatii ylimääräisen välikappaleen, nimittäin esityksen. Jos voisimme havainnollistaa tämän, se näyttäisi tältä:

Musiikki -> Tahto -> Havannoitsija

Runo -> Tahto -> Kuvaus -> Havannoitsija

Ero runollisen ja musiikillisen taiteen välillä on siis metafyysinen: musiikilla on kyky kaapata itse Tahto koska se puhuu suoraan aisteillemme, kun runous on taas riippuvainen meidän Tahdon kuvittelusta luodessaan sen visuaalisesti uudestaan. Valottaakseen tätä eroavaisuutta hieman enemmän, Nietzsche mainitsee saksalaisen runoilijan Friedrich Schillerin, joka kertoo runojensa takaisesta luomisprosessista. Ensiksi hän etsii sisäisen musiikillisen rytmin ja sitten kirjoittaa visuaalisen ilmaisun tuosta musiikista. Toisin sanoen, runous ei ole vain kokemuksen havainnollistamista, mutta kannattelee allaan sisäistä musiikillista melodiaa. Lukiessamme runoa seuraamme jokaisen säkeen sisäistä rytmiä; joten voisikin sanoa että luemme itseasiassa musiikkia!

Mutta vaikka runoudessa on ilmeisiä musiikillisia piirteitä, se on silti riippuvainen havainnollistamisprosessista, jonka takia se ei voi kuvata Tahtoa esineenä musiikin tavoin. Jotkut mainitsevat tässä kohdin että kaikki musiikki ei ole "absoluuttista musiikkia," eli tietynlainen musiikki ilmaisee jotakin voimakkaan visuaalisesti, usein ohjelmien eri teemojen muodossa. Tämä on totta, ja Nietzsche käsittelee tätä ottamalla Beethovenin kuudennen esimerkiksi. Tämä sinfonia sävellettiin niin että jokaiselle osalle oli selkeä suunnitelma, ja niin sitä ei voida kutsua olemukseltaan täysin abstraktiksi.

Tilanne on samanlainen myös musiikin kanssa, johon tavallisesti viittamme "ohjelmamusiikkina," mutta asian ydin on se että musiikki ei nojaudu tähän kuvausprosessiin. Voimme esimerkiksi kuvata tiettyjä kohtia Beethovenin "absoluuttisesta" viidennestä ja niinollen lisätä runoudesta löytyvän ylimääräisen välittäjän - Tahdon tulkinnan - mutta se on se välittäjätaso jonka me havainnoitsijat lisäämme kokemukseen, ei musiikin luonnolle ominainen välikappale. Musiikki voi täten sisältää visuaalisia tai ohjelmallisia elementtejä, mutta sen ei välttämättä tarvitse. Tämä päätelmä johdattaa Nietzschen pitämään musiikkia korkeimpana taidemuotona - ainoana taidemuotona joka voi mahdollisesti työntyä syvimmälle orgaanisen olemassaolomme ytimeen.

Dionysos ja Apollo

Nyt kun olemme selittäneet Nietzschen käsityksen taiteesta, kykenemme myös täysin ymmärtämään hänen maailmankuulun metaforansa: Dionysoksen ja Apollon. Dionysos oli kreikkalaisten nautinnon ja levottomuuden jumala, joka edusti ihmisessä olevia kesyttämättömiä ja hallitsemattomia voimia. Hänet kuvattiin joskus kultin kanssa, jossa oli mies- ja naispuolisia palvojia, eli satyyreja ja mainadeja. Hänen täydellinen vastakohta oli Apollo, joka oli rationaalisuuden, järjen, rauhallisuuden ja tyyneyden puolesta. Nietzsche käyttää näitä kahta elementtiä ja soveltaa niitä sekä kreikkalaiseen tragediaan että myyttiin, mutta mielenkiintoisinta on että hän soveltaa niitä taiteeseen itseensä.

Apollo edustaa hänen mukaansa runollista taidemuotoa sen unenomaisen kuvailun näkökulman kautta. Dionysos voidaan toisaalta samaistaa musiikilliseen taiteeseen sen villin ja hillittömän ilmaisutapansa avulla. Apollo vangitsee totuuden enneuniensa kautta, mutta Dionysos lepää hänen vakavan luonteensa alla, jonka tragedian ja kaaoksen ylistys pystyy kommunikoimaan olemassaolon ytimen kanssa. On kiinnostavaa että Nietzsche näin päättää näiden kahden voiman välisen ristiriidan, mutta selittää että ne eivät muodosta kaksijakoisuutta.

Sen sijaan nämä voimat ovat yhteistyössä, läheisesti ja vääjäämättömästi toinen toiseensa kietoutuneita perustaakseen eräänlaisen tasapainon. Soveltamalla näitä kahta elementtiä taiteeseen, Nietzschen näkemys taiteen olemuksesta alkaa nyt muotoutua: runous on unenomaisen Apollon taidetta, mutta se pohjautuu musiikillisen Dionysoksen piileviin voimiin. Musiikki on intohimoisen Dionysoksen taidemuoto, mutta siinä voi olla runollisen Apollon aineksia. Näillä taidemuodoilla on yhteistä se, että Dionysos on kummankin allaoleva voima.

Taide ja Elämä

Lyhyesti sanottuna Nietzsche ylistää musiikkia korkeimpana taidemuotona - ainoana taiteen muotona joka voi vangita elämän olemuksen, tai kuten Schopenhauer sitä kutsuisi, Tahdon. Hän arvostaa kreikkalaista tragediaa sen kyvystä kommunikoida elämämme korkeampia totuuksia runollisesti, ja niinollen puolustaa myyttiä tämän taiteellisen kokemuksen alkuperänä. Myytti, ei tiede tai järki, pystyy lopulta tekemään elämästä, taiteesta ja kulttuurista tarkoituksellista. Wagnerin musiikissa Nietzsche näkee saksalaisten myyttien ja niinollen saksalaisen kansanhengen sankarillisen uudelleensyntymän.

Nietzschelle tämä ei kuitenkaan muodosta taiteen arvoa, vaan olemassaolomme metafysiikka. Kuten Schopenhauer sanoo, emme voi tulkita todellisuutta objektiivisesti, koska havannoimme sen vertausten muodossa, tai tulkintojen. Niinollen tiede on väärässä kun se väittää omistavansa vastauksen kaikkiin elämän salaisuuksiin; se voi vain tulkita ja selittää elämämme "kuoren", ei sen sisäistä ydintä. Vain musiikki voi tunkeutua syvemmälle ja ilmaista objektiivista Tahtoa, joka johdatti sekä Nietzschen että Schopenhauerin samaan päätökseen: taiteen avut ja vimma ovat ainoa ja oikea tapa saavuttaa transsendenssi.

Uskonto

Nietzschen suhde uskontoon oli ongelmallinen. Hänen uskonsa täydelliseen ja ehdottomaan yksilöllisyyteen, jota saksalaiset romantikot kuten Heinrich von Kleist puolustivat, johdatti hänet armottomaan hyökkäykseen uskonnon harjoituksen ja muodostuksen sisäisiä dogmaattisia piirteitä vastaan. Samalla hän otti huomattavia vaikutteita saksalaisesta mytologiasta ja henkisistä arvoista, joissa hän näki perusteellisen ristiriidan nykyisen juutalaiskristillisen liikkeen kanssa. Nietzsche kirjoittaa kuuluisassa teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen:

Ylhäinen ihminen kunnioittaa itsessään mahtavaa, myös sitä, jolla on oma itsensä vallassaan, joka osaa puhua ja olla vaiti, joka kohtelee mielellään ankarasti ja kovasti itseänsä ja kunnioittaa kaikkea ankaraa ja kovaa. "Kovan sydämen pani Odin minun poveeni," sanotaan eräässä vanhassa skandinaavisessa sagassa: se on täydellä oikeudella runoiltu ylpeän viikingin sielusta. (Hyvän ja pahan tuolla puolen, Luku IX, §260)

Tärkeintä on kuitenkin se, että uskonto symbolisoi Nietzschelle staattisten, moraalisten lakien luontia, hyveiden ylläpitoa jotka vaikuttivat etääntyvän elämästä ja demonisoivan sitä ilolla ja kiihkolla juhlistamisen sijasta. Hän tutki järjestelmällisesti moraalin luonnin takana olevia psykologisia motiiveja, ja tuli siihen tulokseen että se näytti olevan ihmisille keino luoda rinnakkainen maailma, jossa todellisuuden epämukavat puolet kuten kuolema, kipu, epätasa-arvo ja kamppailu, olivat kiellettyjä ja moraalisesti "vääriksi" julistettuja. Tämä vei Nietzchen soturin polulle, vuorostaan tuomiten heidät jotka yrittivät tuomita elämän, lopettaakseen kiistanalaisilla uutisilla nykymaailmalle: "Jumala on kuollut!"

Herra ja orja

Hänen klassisessa teoksessaan Moraalien alkuperästä Nietzsche jäsentää moraalisuuden eri muotojen historiallisen alkuperän. Hän aloittaa tarkastelemalla dualistista moraalisuutta, eli uskomusta siihen että on olemassa toistensa kanssa jatkuvassa taistossa olevia hyviä ja pahoja voimia, ja että mieltymys "hyvään" edusti oikeaa moraalista asennetta. Nietzschen mukaan muinaisten sivilisaatioiden johtavilla kasteilla oli eräänlainen kaksijakoinen näkemys siitä mitä pitivät "hyvänä" ja mitä "pahana". Nämä eivät kuitenkaan olleet itsessään moraalisia lakeja, vaan arvoja jotka olivat yhtäpitäviä heidän suhteensa kanssa alempiin kasteihin, kuten orjiin.

Aristokraatit näkivät vallan, hyvinvoinnin, mahdin ja sankarillisuuden luonnollisesti hyvinä, ja alempien luokkien ominaisuudet kuten lauhkeus, sairaalloisuus, heikkous ja pelko edustivat luonnollista pahaa. Hitaasti alemmat kastit alkoivat inhota ylempiä heidän kadehdittavan asemansa takia, joka aikanaan johti orjakapinaan johtavia herrojaan vastaan. Esimerkkejä tästä voidaan löytää läpi maailmanhistorian, tuoreina ikimuistoisina hetkinä Ranskan ja Venäjän vallankumoukset.

Nietzsche selittää, että se mitä tämän kapinan aikana tapahtui, oli moraalinen arvojen nurinkääntö aristokraattien ja orjien välillä. Se mikä miellettiin aikaisemmin hyväksi johtavan kastin mukaan nähtiin nyt orjien mukaan äärimmäisenä pahana. Hän luokittelee nämä kaksi arvojärjestelmää herra- ja orjamoraliteetiksi osoittaakseen sekä historiallisen että moraalisen ristiriidan. Vaikka näin on käynyt enemmän tai vähemmän kaikissa muinaisissa kulttuureissa eri vaiheissa historiaa, Nietzsche keskittyy kansaan, jonka hän näkee tämän moraalisten arvojen inversion alkuperänä:

Juutalaiset--"orjuuteen syntynyt" kansa, kuten Tacitus ja koko maailma sanoo, "valittu kansa kansojen joukossa," kuten he itse sanovat ja uskovat--juutalaiset ovat onnistuneet suorittamaan ihmeellisen arvojen toisinpäin kääntämisen, jonka ansiosta elämä maan päällä on saanut parin vuosituhannen ajaksi uuden ja vaarallisen viehätyksen: heidän profeettansa ovat sulattaneet yhteen "rikkaan," "jumalattoman," "pahan," väkivaltaisen," "aistillisen" ja ovat ensimmäisen kerran leimanneet sanan "maailma" häväistyssanaksi. Tässä arvojen kääntämisessä (johon kuuluu, että "köyhää" tarkoittavaa sanaa käytetään "pyhän" ja "ystävän" synonyyminä) on juutalaisen kansan merkitys; se aloittaa orjakapinan moraalissa. Hyvän ja pahan tuolla puolen Luku V, §195)

Nietzsche ei vedä mitään etnisiä johtopäätöksiä tästä historiallisesta tosiasiasta, ja niin erottaa juutalaiset väestönä heidän uskonnostaan, juutalaisuudesta, jota vastaan hän hyökkää nykyaikaisen kristinuskon muodossa. Sillä se on kristinuskon muoto, jossa käännetyt juutalaiset arvot levitetään Eurooppaan, julistaen uutta sanomaa: "Heikot tulevat perimään maan!"

Orjamoraalin psykologia

Tämän uuden orjamoraalin aallon vaikutukset tulivät ilmeiseksi sen kristittyjen seuraajien psykologisissa toiminnoissa. Nietzsche selittää uuden moraalijärjestelmän ja luonnollisen todellisuuden välillä nyt vallitsevan selvän konfliktin. Kristinusko ylistää kaikkea, mikä on heikkoa ja epäitsevarmaa, mutta tämä vain varmistaa orjan aseman. Tunteakseen itsensä ylivertaisiksi entisiin johtajiinsa nähden, orjien on nyt löydettävä keino saada valtaa passiivisesti. He keksivät säälin käsitteen.

Nietzsche tutkii sääliä ja säälivää ajattelua psykologisesta näkökulmasta: yksilö, joka on heikko, ei luonnollisesti voi peitota herraansa - ellei hän keksi teoriaa että itse herra on se heikko osapuoli. Näinollen orja väittää säälivänsä herraa, koska hän ei ole uskoutunut orjamoraalin arvojärjestelmään, joka sanoo että vain lauhkeat ihmiset säyseine mielijohteineen palkitaan. Niin hän luo harhakuvan itsensä olemisesta ylemmässä asemassa kuin herransa ollen samalla siitä tyytyväinen. Ja ainoa keino herralle olla lojaali orjien Jumalalle, joka on luultavasti saanut tämän järjestelmän väkipakolla aikaan, on hyväksyä oma alemmuutensa ja liittyä orjiin tasa-arvossa.

Kuinka herrat sitten antoivat tämän kaiken tapahtua? Nietzschellä on useita selityksiä siihen, että miksi asiat kehittyivät niinkuin ne kehittyivät. Ihmisyksilön virheet ja sisäiset heikkoudet ovat alttiita psykologiselle manipulaatiolle. Esimerkiksi, kun me teemme jotain mitä sisimmässämme pidämme vääränä, kuten henkilön tappaminen, kadumme sitä. Inhimillinen omatuntomme puhuu, kertoen meille ristiriidasta toimiemme ja moraalisten näkemystemme välillä. Tämä tarkoittaa että se mihin me yleensä viittaamme "huonona omatuntona" on oikeasti moraalinen havainto tapahtuneesta, eikä mitään objektiivista tahi absoluuttista. Toisin sanoen: jos luot uuden moraalisen näkemyksen siitä mikä on "oikein" ja mikä "väärin," voit itseasiassa manipuloida ihmisiä ympärilläsi potemaan huonoa omatuntoa moraalisesti vääriksi määritellyistä asioista.

Rikos ja rangaistus

Nietzsche tutkii huonon omantunnon takana olevaa psykologista ilmiötä, ja jäljittää sen historiassa aikaan, jolloin ihminen kadotti yhteyden luonnollisiin metsästämisen ja valloittamisen vaistoihinsa. Kun tästä alkukantaisesta elämäntavasta tuli yhtäkkiä moraalisesti demonisoitu, ihminen kääntyi itseään vastaan ja niin keksi huonon omantunnon. Nietzsche tarkastelee myös rikoksen ja rangaistuksen alkuperää, ja yhdistää sen aikaan jolloin ihmiset alkoivat luomaan lupauksiin ja luottamukseen perustuvia sosiaalisia kontakteja. Esimerkkinä herra, joka lainaa rahaa työntekijälleen; ainoa tae siitä, että herra tulisi koskaan näkemään rahojaan uudestaan, perustuu luottamukseen.

Tietenkään kaikkia näitä lupauksia ei pidetty, ja aikanaan herran piti keksiä vastalupaus: jos työläinen ei kykene täyttämään lupaustaan, herralla on oikeus vahingoittaa häntä, ja niin rangaistuksen käsite oli luotu. Nietzsche pysyy kriittisenä kaikkia näitä moraalisia järjestelmiä kohtaan, jotka hän näkee esimoraalisista tilanteista kumpuavina ilmiöinä. Hän nostaa esille ajattelun arvoisia kysymyksiä: voidaanko herralle todellakin korvata rikottu lupaus rangaistuksen keinoin? Voiko yhden yksilön tappiota verrata tasapuolisesti toisen tappioon?

Taas me näemme esiinnousevan kuvion: kun luomme moraalisia lakeja jotka eivät satu yhteen luonnollisen inhimillisen käyttäytymisen kanssa, podemme huonoa omatuntoa itsenä olemisesta. Orja uskoo tämän olevan hänen tie pois herransa sorron alta, mutta kuten Nietzsche paljastaa, kaikki ihmisluonto kärsii herramoraalin, eli luonnon hierarkisten lakien, ympäri kääntämisestä.

Kolme juutalaiskristillistä uskoa (juutalaisuus, islam, kristinusko) saavuttivat valtavia voittoja maailmanlaajuisesti, vallaten kulttuurin kulttuurin jälkeen. Nietzschelle tämä oli monumentaalisen suuri tauti. Hän näki joukon orjia huijaamassa mestareitaan tottelemaan Jumalaa, joka lupasi luonnollisten lakien kanssa epäyhteensopivan moraalisen järjestelmän. Todellisuus rakentuu luonnonvalinnalle, jonka mukaan vain hän, joka on luonnolliseen ympäristöönsä nähden vahvin, tulee selviämään. Näinollen Euroopan yli leviävä kristillisen vallankumouksen aalto ei tulisi kestämään loputtomiin. Nietzsche tiesi tämän ja huomasi elävänsä aikana joka tulisi laittamaan pisteen orjakapinan uskonnolle.

Jumalan kuolema

"Missä Jumala on?" hän huusi. "Minä kerron teille. Me olemme tappaneet hänet--sinä ja minä! Kaikki me olemme hänen murhaajiaan! Mutta kuinka teimme tämän? Kuinka voisimme juoda meren tyhjäksi? Kuka antoi meille sienen pyyhkiä koko horisontti pois? Mitä olimme tekemässä kun irroitimme maan auringostaan? Minne se nyt liikkuu? Minne me liikumme? Kaikista auringoista poispäinkö? Emmekö putoa jatkuvasti? Ja taaksepäin, sivulle, eteenpäin, kaikkiin suuntiin? Onko vielä mitään ylös tai alas? Emmekö harhaile kuin loputtoman ei-minkään lävitse? Emmekö tunne tyhjän avaruuden hengitystä? Eikö se ole tullut kylmemmäksi? Eikö yö laskeudu jatkuvasti päällemme? Eikö meidän tarvitse sytyttää lyhtyjä aamuisin? Emmekö kuule mitään muuta kuin Jumalaa hautaavien haudankaivajien äänet? Emmekö haista mitään muuta kuin jumalallisen mädäntymisen?--Jumalatkin mätänevät! Jumala on kuollut!Iloinen Tiede, Kirja III, §125)

Tämä on se suorasukainen mutta kiistelty viesti, jonka Iloisen tieteen hullu mies tuo nykymaailman kanssaeläjilleen. Jumala on kuollut koska me surmasimme hänet? Kuinka? Tämän ymmärtääkseen täytyy sukeltaa kristinuskon syvimpään ytimeen, kuten Nietzsche teki. Kristillisen uskon mukaan maallinen elämä on hirvittävä sija, täynnä kuolemaa, kipua, epätasa-arvoa ja luonnollisia vaistoja. Kaikki näistä ovat Jumalan moraalista etiikkaa vastaan, joka lupaa seuraajilleen turvallisen paikan Taivaassa. Mutta saavuttaakseen tämän Taivaan meidän tulee elää elämämme maan päällä tuon maailman lakien ja etiikan mukaan, ja tässä on se ongelma.

Hurskas kristitty elää elämänsä Taivaan moraalisten lakien mukaan, sillä muuten häntä ei päästetä helmiäisporttien läpi ja niin tuomitaan elämään Helvetissä iankaikkisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että kristinusko demonisoi maallisen elämän ja sen luonnolliset lait sellaisen maailman puolesta, josta kaikki tähän todellisuuteen kuuluvat epämiellyttävät asiat ovat supistettu pois. Se, mitä Nietzsche ja monet hänenkaltaiset ihmiset nykyaikana tekivät, oli että he alkoivat hitaasti esittämään avointa kritiikkiä itse kristinuskon perustuksista. Oliko Jumalaa itseasiassa olemassa? Oliko Taivasta oikeasti olemassa, ja jos oli, oliko se sinne pyrkimisen arvoinen?

Mutta todellinen syy joka johti lännessä kristinuskon rappioon oli valaistuksen ajan tieteellinen optimismi. Tämän aikana ihmisen kykyä inhimilliseen järkeen ja objektiiviseen totuuteen arvostettiin, ja uskonnollisuus joutui hyökkäyksen alle turhan aatteen kannattamisesta. Tiede ja teknologinen kehitys johtaisivat ihmiskunnan paremmalle materiaalisen rikkauden ja menestyksen ajalle. Nietzschelle tämä aika tarkoittaa pistettä, jossa Jumala "tapettiin." Etsimme totuutta, ja tulimme huomaamaan ettei Jumalaa ole. "Hienoa," joku voisi sanoa, "saimme selville ettei Jumala ole tosi, vain pelkkää keksittyä hokkus-pokkusfantasiaa taikauskoisille taukeille. Totuuden vallan aika on nyt!"

Näin ajattelivat monet tuon ajan ihmiset. He tunsivat välitöntä helpotusta tietäessään ettei heidän enää tarvinnut välittää olemattomasta Jumalasta. Mutta kuten Nietzsche huomautti, totuus ei aina ole sitä mitä etsimme. Kun aikaisemmin totena pitämämme totuus paljastetaankin yhtäkkiä vääräksi, tarvitsemme heti jotain jolla korvata puuttuva totuus. Hän kysyi itseltään: jollemme enää usko jumaliin, niin mihin sitten tulisi uskoa? Verkkaisesti ihmiset alkoivat kysymään itseltään samaa kysymystä päätymättä mihinkään. Äkisti kaikista pahin kohtalo oli tullut toteen: ihminen hylkäsi uskonsa ikuisiin jumaliin, mutta ilman että palasi mihinkään muuhun. Kun Taivas paljastui uskonnolliseksi unelmaksi ja maallinen elämä vieläkin edusti sitä, mikä oli eettisesti ja moraalisesti demonisoitua, ihmisellä ei ollut mihin mennä. Yksin, painajaisten maailmaan loukkuun jäämisen epätoivon pirstomana, hän oli tuomittu elämään elämänsä tyhjyyden mitättömyydessä.

Tiede ja salaperäisyys

Nietzsche paljasti kristinuskon elämänvastaiseksi uskonnoksi siinä mielessä, että sen korkeampaan jumalalliseen täyttymykseen keskittynyt idealismi luonnollisesti hylkäsi ne maanpäälliset asiat, jotka voisivat olla vahingollisia tai kuolettavia yksilölle, niinollen suosien eräänlaista materialismia, jossa yksilön mukavuus on tärkein päämäärä. Tämän takia Nietzsche pystyi ennustamaan nykyisen ateismin dilemman, ettei tiedä mihin uskoisi, koska kristinuskon kehitys meni luonnollista reittiä pitkin. Se kykeni säilyttämään uskonsa Jumalaan vain niin kauan kuin se perustui dogmaattiseen moraaliin. Heti kun tiede tutki maailmaa logiikan ja järjenmukaisuuden kautta, kristilliset myytit ja suurin osa sen moraalisesta perustasta luonnollisesti paljastuivat valheiksi (viitaten otsikon Iloinen tiede ironiaan).

Mutta Jumalan kuolema ei vain kuvaa kristinuskon hidasta loppua. Nietzschelle tämä tärkeä hetki historiassa on itseasiassa traaginen hetki, koska se myös edustaa aikaa jolloin ihminen kadottaa uskonsa korkeampiin ihanteisiin. Löydämme itsemme elämästä elämää tietämättä että miksi. Olemassaolon tarkoitus on niukentunut vain pelkkään itsen olemiseen. Onko tämä ihmiskunnan loppu? Tarkoittaako tämä historian jakso idealismin, sankarillisuuden ja suuren taiteen viimeistä henkäystä?

Nietzschen vastaus on: ei välttämättä. On olemassa toivon pilkahdus, mutta emme voi odottaa löytävämme sitä Jumalasta tai tieteestä. Jumala ei voi antaa meille tarkoitusta, koska hän on osa sitä väärää uskontoa mikä halveksii itse ihmiselämän ydintä. Tiede näyttää antavan selvän, rationaalisen uskon totuuteen, mutta kuten Nietzsche nokkelasti paljastaa, tiede ja uskonto eivät loppujen lopuksi juuri eroa toisistaan. Kummatkin uskovat objektiiviseen totuuteen, joka olettaa että voimme tulkita todellisuutta objektiivisesti ilman inhimillistä subjektiivisuutta. Nietzsche kertoo kuinka tiede uskonnon tavoin pohjustaa todellisuuden ymmärryksensä teorialla, joka ei koskaan täysin vastaa itse totuutta. Kun tieteellinen teoria todistetaan vääräksi, ihmiset alkavat ymmärtämään ettei edes lupaus objektiivisuudesta voi pelastaa heitä itseltään:

[..] Kulttuurin, joka perustuu tieteen periaatteille, täytyy tuhoutua kun se alkaa kehittymään epäloogiseksi, eli pakenemaan omien seuraamuksiensa edeltä. Taiteemme paljastaa tämän universaalin ahdingon: turhaan riipumme matkien kaikista suurista tuottoisista aikakausista ja luonteista; turhaan keräämme kaiken "maailmankirjallisuuden" nykyihmisen ympärille hänen mukavuutensa vuoksi; turhaan asetamme itsemme kaikkien aikojen taidetyylien ja taiteilijoiden keskelle, jotta voisimme antaa heille nimiä kuten Aatami antoi eläimille: pysymme silti ulkoisesti nälkäisinä, "kriitikkona" ilman iloa ja energiaa, aleksanterilainen ihminen, joka on pohjimmiltaan kirjastonhoitaja ja virheidenkorjaaja, ja kurjasti sokeutuu kirjojen pölystä ja painajien virheistä.(Tragedian synty, §18)

Tiede suhtautuu elämään ilman suurempaa kehystä, joka tarkoittaa ettei se tarjoa mitään eksistentiaalista totuutta tai ohjeistusta, vain kliinisiä johtopäätöksiä. Tiede voi esimerkiksi tutkia universumin alkuperää, mutta se ei luo mitään väitteitä siitä, että miksi universumi syntyi tai että mitä merkitystä sillä on meille. Vain eksistentiaalinen filosofia voi antaa elämillemme merkityksen, ja tässä Nietzsche näkee ongelmat kun tiedettä muunnetaan uudeksi uskonnoksi. Se ei anna meille etsimiämme totuuksia, koska sillä ei ole kontekstuaalista yhteyttä olemassaoloomme. Se antaa meille numeroita, mutta pelkät numerot eivät tuo valaistusta tai onnea.

Sen sijaan Nietzsche alkaa tutkia motiiveja uskon siirtämisessä uskonnosta tieteeseen, ja huomaa että siitä on tullut kadotettujen ihanteiden pinnallinen korvike, mikä koittaa piilottaa ihmisen olemassaololle luonnollisen piilevän tyhjyyden:

Siellä missä tiede ei ole uusin askeettisen ihanteen ilmestynyt muoto--ja silloin yleiseen mielipiteeseen vastaaminen riippuu liian harvoista, jaloista ja erikoisista tapauksista--tämän päivän tiede on piilopaikka kaikenlaiselle onnettomuudelle, uskottomuudelle, jäytäville madoille, despectio sui [itseinholle], huonolle omatunnolle. Se on ihanteiden poissaolon aiheuttamaa hätää, kärsimystä suurenmoisen rakkauden puutteen vuoksi, tyytymättömyyttä tahattoman vaatimattoman sisällön tilaan. Voi, mitä tiede ei nykyään kätkekään! Vähintäänkin, kuinka paljon se on suunniteltu kätkemään! Parhaimpien opettajiemme tehokkuus, heidän mieletön työteliäisyytensä, päät savuten päivin ja öin, heidän kättensä töiden mestaruus--kuinka usein tämä kaikki johtaa merkityksensä siitä tosiasiasta, etteivät he anna joidenkin asioiden enää näkyä itselleen! Tiede keinona itsen nukuttamiseen.(Moraalien alkuperästä, §23)

Sen luonteen ja nykyisen tilansa vuoksi, Nietzsche ennustaa tieteellisen "totuuden" muuttuvan salaperäiseksi, joka johtaa aikanaan samaan nihilistiseen tilaan johon kristinusko johti sitä ennen: ymmärrys siitä, ettei ole olemassa mitään elämään sisältyvää objektiivista totuutta. Totuus on inhimillinen subjektiivinen luomus, jota sovelletaan elämään antaakseen sille tarkoituksen, mutta sen ulkopuolella on tyhjyyden aukko. Mitä jumalattomasta nyky-yksilöstä tulee hänen paetessa väistämätöntä kohtaloaan? Onko mitään toivoa jäljellä?

Elämä

Monet ihmiset yhdistävät Nietzschen usein moderneihin eksistentialisteihin siinä mielessä, että hän uskoo elämän olennaiseen tarkoituksettomuuteen, jonka uskonnon ja tieteen purku tehokkaasti osoittaa. Tämä puolestaan jättää ihmiset ahdistuneiksi ja epätoivoisiksi; mitä teemme seuraavaksi nyt kun meistä tuli jumalia? On totta että Nietzschen proto-eksistentiaalinen filosofia käsittelee paljon kärsimystä ja kipua, jotka muodostavat suuren osan ihmiselosta. Jossain määrin voidaan jopa väittää, että hänen filosofiansa ydin muodostuu paljolti hyödyllisen ja positiivisen tavan löytämisestä lähestyä tyhjyyttä ja kipua, mutta Nietzschen eksistentialismi on paljon muuta kuin vain passiivista hyväksymistä. Se on hillitön ja hurmioitunut ylistys sille, mitä ihmisenä oleminen todella tarkoittaa, samalla kuin varkain vihjaten nyt itsestäänselvänä pitämämme takaiseen olemassaoloon.

Vasaran filosofia

Jatkamme siitä mihin jäimme yrittämällä vastata kysymykseen: "Onko mitään toivoa jäljellä?" Kuten Nietzsche selittää, länsi rappeutuu nopeasti hengessään, hävittäen alkuperäiset arvonsa jotka tekivät siitä kerran niin ylevän. Hän kutsuu tätä hiipivää tyhjyyttä, eli arvojen puutetta nihilismiksi. Nietzschen näkemys nihilismistä eriää yleisestä tulkinnasta - uskomuksesta ei-mihinkään. Hän ei näe nihilismiä viimeisenä asteena, josta emme tule koskaan pääsemään pakoon. Itseasiassa hänen pelkonsa ja kuolevan sivilisaation halveksunta ovat tunteita, jotka vähittäin siirtyvät uutta filosofiaa kohti; tulevaisuuden uusi toivon henki. Hän kutsuu sitä kaikkien arvojen uudelleenarvioimiseksi.

Kuten Nietzsche sen näkee, nihilismin aika on kristillisen elämänkieltäymyksen luonnollinen seuraus. Kristinusko ei hyväksy asioita jotka määrittävät onnellisen ja hyveellisen elämän; voima, viisaus, valta, kasvu, laajennus ja sankarillisuus. Sen sijaan se yrittää saada valtaa pitäen moraalisesti yllä sitä, mikä on heikkoa ja epäonnistuvaa. Ennemmin tai myöhemmin, sanoo Nietzsche, kristilliset orjavaistot alentavat sen oman maailmankatsomuksen nihilismiksi. Tämä on kammottava, mutta väistämätön prosessi; ainoa selviytymisen mahdollisuutemme on kristillisen nihilismin ylittämisessä uudet arvot luomalla. Näiden arvojen tulee olla jaloja ja luonteeltaan elämän hyväksyviä, tai muuten ne sortuvat kristillisen elämänkiellon mustaan aukkoon.

Kaikkien arvojen uudelleenarviointi merkitsee historiallista siirtymistä uusia arvoja kohti, mutta tämän kehityskulun symboli tulee selväksi: koska arvot, moraalit ja etiikat ovat ihmisen luomia sosiaalisia koodeja eivätkä mitään luonnolle itselleen ominaisia asioita, nämä ovat itseasiassa muuttujia. Me voimme luoda arvoja ja tasapuolisesti tappaa niitä. Nietzsche näkee että tätä toimintaa voidaan käyttää tuottoisana filosofisena keinona, vasarana: me murskaamme kaikki arvot siksi, että näkisimme mitkä jäävät jäljelle. Jäljellejäävät arvot ovat niinollen totuudellisia, ja kykenevät vastustamaan nihilismin aikakautta. Nietzche kuvaa tätä arvojen välistä epätasa-arvoa symbolisella vertauskuvalla:

"Miksi niin kova!"--puhui kerran keittiön-hiili timantille; "olemmehan me lähisukulaisia?"--

Miksi niin pehmeitä? Oi minun veljeni, näin minä kysyn teiltä: olettehan te minun--veljiäni?

Miksi niin pehmeitä, niin peräytyviä ja myöntyväisiä? Miksi on niin paljon kieltoa, hylkäystä teidän sydämissänne? Niin vähän kohtaloa teidän katseessanne?

Ja ellette tahdo olla kohtaloita ja heltymättömiä: kuinka te voisitte minun kanssani--voittaa?

Ja ellei teidän kovuutenne tahdo salamoida ja viiltää ja leikata rikki: kuinka te voisitte kerran minun kanssani--luoda?

Sillä luovat ovat kovia. Ja autuudelta täytyy teistä tuntua painaa kätenne vuosituhansiin kuin vahaan,--

--autuudelta kirjoittaa vuosituhansien tahtoon kuin vaskeen,--vaskea kovempina, vaskea jalompina. Täysin kova on vain kaikkein jaloin.

Tämän uuden taulun, oi minun veljeni, minä asetan teidän yläpuolellenne: TULKAA KOVIKSI!-- (Näin puhui Zarathustra, Luku III §29)

"Tulkaa koviksi" - tämä on Nietzschen oma filosofia, joka vastustaa sitä taantumuksen aikaa jossa hän huomasi olevansa vangittuna. Selviytyäksemme niistä voimista, jotka uhkaavat läntistä kulttuuria ja sen sankarillisia arvoja, meidän tulee luoda ja rakentaa tulevaisuutta varten. Nihilismistä tulee tässä kehityskulussa hyödyllinen työkalu, jonka kautta voimme erottaa valheen ja totuuden, harhan ja todellisuuden. Tämä aktiivinen nihilismi oli seurausta Nietzschen hämmästyttävästä tahdosta taistella vastaan siitä huolimatta, että eli yksinäistä elämää jatkuvassa fyysisessä ja henkisessä kärsimyksessä. Hänen nousunsa huipulle oli nyt varma, ja niin tuli luoneeksi konseptin joka jälleen muuttaisi läntisen filosofian ikiajoiksi.

Yli-ihminen

Yksi Nietzschen kiistellyimmistä ja väärinymmärretyimmistä filosofisista käsitteistä on "übermensch," eli yli-ihminen. Me tutustuimme yli-ihmiseen ensi kertaa kirjassa Näin puhui Zarathustra:

MINÄ OPETAN TEILLE YLI-IHMISEN. Ihminen on jotain, mikä pitää voittaa. Mitä olette te tehneet hänet voittaaksenne?

Kaikki olennot ovat tähän asti luoneet jotakin itseänsä korkeampaa: ja tekö tahdotte olla tämän suuren vuoksen pakovesi ja ennemmin taantua vaikka eläimeksi, kuin voittaa ihmisen?

Mitä on apina ihmiselle? Naurun tai tuskallisen häpeän aihe. Ja juuri se pitää ihmisen olla yli-ihmiselle: naurun tai tuskallisen häpeän aihe.

Te olette kulkeneet tien madosta ihmiseen, ja paljon on teissä vielä matoa. Te olitte ennen apinoita, ja ihminen on vieläkin apinampi kuin mikään apina. (Näin puhui Zarathustra, Luku I, §3)

Ihminen on nuora, eläimen ja yli-ihmisen välille jännitetty, -- nuora kuilun yllä.

Vaarallinen ylimeno, vaarallinen matkalla-olo, vaarallinen taaksekatsahdus, vaarallinen väristys ja pysähdys. (Näin puhui Zarathustra, Luku I, §4)

Ihmisen kolme astetta - eläin, ihminen, jumala - on muinainen teoria, joka esiintyy esimerkiksi Gilgamesin eepoksessa. Se väittää ettei ihminen ole määrätty vakio, vaan olento joka voi joko rappioitua ja vajota eläimen tasolle, tai nousta ihmisen edellytysten yläpuolelle ja voittaa itsensä. Tämän tehdäksemme meidän tulee oppia kuinka toimia luontaisten inhimillisten heikkouksiemme kanssa ja hyötyä niistä, joka johtaa suurempaan loistoon. Mutta ihmisen pahin kohtalo ei ole eläimeksi tulo. Se on vallantahdon kääntäminen säilymisen tahdoksi, joka on ihmisen kunnon säilyttämistä ja ylläpitoa, ei vajoamista tai nousua.

Nietzsche kutsuu tätä tilaa Viimeiseksi Ihmiseksi; nykyajan länsimaalainen on kristillisen moraliteetin kautta demonisoinut eläimellisen olemuksensa, mutta on myös kadottanut ne jalot arvot, jotka kerran pakottivat hänet voittamaan itsensä. Tämän seurauksena hänen filosofiansa on kääntynyt sisäänpäin, niin että hän taistelee välittömästä selviytymisestä ja säilyttämisestä. Vastatakseen tähän kristillisen elämänkieltäymyksen luomaan nihilismiin, Nietzsche kutsuu meitä nousemaan ylös ja päästämään irti inhimillisistä - aivan liian inhimillisistä - piirteistämme.

Ensiksi meidän tulee hylätä nihilistisen kristinuskon valheet. Me hylkäämme uskon siihen, että lauhkeat perisivät maan. Me kiellämme säälin. Me kiellämme heikkouden. Me torjumme massojen voiman. Seisomme yksin, valmiina sotaan ja tuhoon, tappaaksemme harhoiksi paljastuneen ja pitämällä kummatkin jalat maalla. Tämän maailman jälkeen ei ole mitään platonista ylitsekäyntiä, ei objektiivista totuutta joka vapauttaisi ihmisen maallisesta elämästään ja tekisi hänestä jumalan - ei ole olemassa Jumalaa joka lupaisi meille paremman elämän.

Toiseksi, meidän tulee ymmärtää nihilismin aikakautta. Meidän ei tule pelätä sitä, vaan päinvastoin, meidän tulee juhlistaa ja palvoa sitä prosessina, jossa väärät epäjumalat haihtuvat hitaasti ja niin jättävät meille tilaa luoda uusia arvoja ja epäjumalia. Nämä epäjumalat ovat johtotähtemme tulevia sukupolvia varten jotka, kiitos uskomme nihilismin ylittämiseen, tulevat jatkamaan elämän hyväksynnän ja ylistämisen jalojen ihanteiden ylläpitoa.

Kolmanneksi, meidän tulee jättää ihmisenä olon passiivinen tila ja voittaa itsemme; meidän tulee seurata tahtoamme valtaan ja tulla yli-ihmisiksi. Teemme tämän oppimalla menettelemään sisäisen Dionysoksemme kanssa ja kanavoimaan tuhoisat voimat puhtaaksi luovuudeksi. Tätä ei voida tehdä ilman dionysialaisia kykyjä. Tai niinkuin Zarathustra sen sanoo: "täytyy vielä sisältää kaaosta voidakseen synnyttää tanssivan tähden" (Näin puhui Zarathustra, Luku I, §5).

Yli-ihmisen voidaan näinollen sanoa edustavan eksistentiaalista kehityskulkua, jossa länsimainen ihminen oppii toimimaan arvojen ja ihanteiden kuoleman kanssa; niiden, jotka ovat pitkän aikaa tukahduttaneet ihmisen luonnollisia vaistoja, ja käyttämään tuota traagista nihilismiä hyödykseen luomalla uusia arvoja, jotka aikanaan johtavat eivät vain jaloihin, juutalais-kristillisen uskon ylittäviin arvoihin, mutta lopulta siihen pisteeseen, jossa inhimilliset heikkoudet ja sudenkuopat kuten sääli, tappiomieliala ja orjapsykologia voitetaan, niin osoittaen täysin uutta aikakautta ihmiskunnan historiassa: yli-ihmisen aikaa.

Tahto valtaan

19. vuosisadan aikana tehtiin monia uraauurtavia keksintöjä. Yksi niistä, jota Charles Darwinin maailmankuulu Lajien alkuperä (1859) käsitteli, merkitsi uutta aikaa historiassa. Ihminen ei enää ollutkaan Jumalan luoma, vaan pelkästään kehittyneempi eläimen muoto, jonka himon ja taistelun vaistot olivat vielä nykyajalla olemassa. Tämä muutti näkemyksen itsestämme suhteessa muuhun eläinkuntaan, mutta ennenkaikkea se varmisti mitä monet filosofit olivat jo jonkin aikaa ehdottaneet: moraalinen hyvä ei olennaisesti aja ihmistä eteenpäin, vaan pelkät evolutiiviseen muistiimme varastoidut alkeelliset halut.

Nietzsche kuului siihen ryhmään ajattelijoita, jotka hylkäsivät kristillisen moraalirakenteen, mutta hän oli luultavasti yksinään torjumassa aikalaistensa biologien teorioita. Darwinin teoria, nykyään "luonnonvalintana" tunnettu, oli pääpiirteittäin se, että kaikki planeettamme lajit elävät selviytymisvaiston mukaan, ja että vahvimmat elämänmuodot sopeutuvat ympäristöön, kun taas vähemmän sopivat häviävät. Vuosien aikana eri ajattelijat ovat käsittäneet tämän monin tavoin, esimerkiksi sovellettuna taloudellisiin luokkiin sosiaalisena teoriana (sosiaalidarwinismi), ja jopa silkkaan voimaan ("Voima on oikeus").

Mitkään näistä teorioista eivät tehneet vaikutusta Nietzscheen. Hänen mukaan luonnonvalinta ei täysin selittänyt miksi valitsemme elää, ja mitkä ovat olemassaolon kamppailun kannalta perusteellisimmat halumme. Hän loi oman käsitteensä, eksistentiaalisemman kuin Darwinin ja hänen kollegojensa puhdas naturalistinen tiede, ja jota nimitettiin "tahdoksi valtaan". Tahto valtaan, Nietzsche väittää, on elävän olennon elämänkamppailun sisin ydin. Päinvastoin kuin Darwinin jäsentelemä materialistinen taistelu, tahto valtaan ei muodostu kokonaan selviytymisponnisteluista. Sen sijaan se on tahto laajentua, vallata, kasvaa ja kerätä energiaa, jotka lopulta motivoivat meitä elämään.

Seuraava leike Antikristuksesta on tämän filosofian varhainen kaiku:

Mikä on hyvää?--Kaikki mikä vahvistaa ihmisen vallantunnetta, tahtoa valtaan, valtaa itsessään.

Mikä on pahaa?--Se mikä versoo heikkoudesta.

Mitä on onni?--Tunne vallan lisääntymisestä--vastuksen voittamisesta. (Antikristus, §2)

Valta itsessään nähdään jatkuvana, alatikasvavana vaistona, joka saattaa sisältää, muttei ole rajoitettu, välittömästä selviytymisestä kamppailuun. Tahto valtaan on siinä mielessä kiinnostava, että se perustaa yhden Schopenhauerista haarautuvan ajatuksen. Schopenhauerilaisen Tahdon ollessa tahto säilyttää ja ylläpitää omaa elämäänsä, Nietzschen tahto on mahtavampi joka saattaa jopa sisältää muita tahtoja kehittyäkseen väkevämmäksi yhtenäisyyden kautta. Kiistanalaisesti hän pitää sellaisia hyveitä kuten rakkautta, valehtelua, sääliä - ja jopa itse objektiivisen totuuden etsimistä - alkeellisena tahtona valtaan. Elämästä itsestään tulee tämän Nietzscheläisen tahdon määritelmä:

[Sen täytyy], jos se on elävä eikä kuoleva elimistö, tehdä toisille kokonaisuuksille kaikkea sitä, mistä yksilöt siinä pidättyvät suhteessaan toisiinsa: sen täytyy olla ilmettyä vallantahtoa, se tahtoo kasvaa, laajentua, vetää puoleensa, päästä vallitsemaan--ei minkään moraliteetin tai immoraliteetin perusteella, vaan koska se elää ja koska elämä on juuri vallantahtoa. (Hyvän ja pahan tuolla puolen, §259)

Nietzschen uudella teoriallaan tekemän loistavan löydön oli tarkoitus kumota sekä kristillisen uskon ihmisen moraalisen hyvyyden kykyyn ja 1800-luvun materialismin, joka väitti ihmisen elävän vain aineellisten halujensa vuoksi. Sen sijaan hän etsiskeli syvempiä motiiveja sille, että miksi toimimme tavallamme. Hänen päätöksensä oli että kaikki elävät eliöt elävät torjuakseen kaiken vastuksen ja kasvaakseen voimakkaammiksi, jossa voimaa ei määritä materiaalinen vauraus tai menestys, vaan eksistentiaalinen vietti itse vallantunteeseen, raakaan ja mahtavaan. Niin luonnonvalinnan tapahtuma ei enää ollut pelkkä selviytymiskamppailu, vaan valtataistelu saadakseen enemmän elämästä irti - enemmän olemassaolosta itsessään.

Ikuinen paluu

Ymmärtääksemme elämämme ilmiönä, meidän tulee ensiksi tajuta ajan käsite. Voidaan sanoa että on pääasiassa kaksi erilaista näkemystä ajasta: suoraviivainen ja syklinen. Ensimmäinen ilmenee juutalaiskristillisessä kulttuurissa, jossa aika nähdään jatkuvana kehityksenä kohti alati parempaa olemista. Tämä katsomus on vielä tänäänkin kanssamme siten, että puhumme modernista "kehityksestä," viitaten usein teknologiseen kehitykseen. Tämän vastakohta on muinainen indoeurooppalainen käsitys ajasta, jota tuettiin klassisessa Kreikassa, ja siinä aika nähtiin syklisenä ja itseään toistavana. Eroa voidaan parhaiten kuvata ajattelemalla aikaa köytenä; juutalaiskristillinen katsomus näkee ajan pitkällään, ylöspäin osoittaen, kun taas muinaiset kreikkalaiset pitivät aikaa loputtomana ympyränä vailla päitä.

Nietzsche, jonka me jo tiedämme olevan muinaiskreikkalaisen kulttuurin suuri ihailija, keksi täydellisen vertauskuvan kuvatakseen ajan, joka on luonnostaan syklistä, varsinaista merkitystä. Hän kirjoittaa Iloisessa tieteessä:

Entä jos jonain päivänä tai yönä demoni ottaisi ja hiipisi jälkeesi yksinäisimpään yksinäisyytesi, ja sanoisi sinulle: 'Tämä elämä, kuten sitä nyt elät ja olet elänyt, tulee sinun elää vielä kerran ja lukemattomasti uudestaan; eikä mitään uutta siinä tule oleman, mutta jokainen kipu ja jokainen ilo ja jokainen ajatus ja jokainen huokaus ja kaikki sanoinkuvaamattoman pieni tai suuri elämässäsi tulee palaamaan takaisin luoksesi, kaikki samassa järjestyksessä ja sarjassa--jopa tämä hämähäkki ja tämä puiden välissä oleva kuunvalo, ja jopa tämä hetki ja minä itse. Elämän ikuinen tiimalasi käännetään ylösalaisin yhä uudestaan, ja sinä sen myötä, tomuhiukkanen!' Etkö heittäytyisi maahan ja kiristäisi hampaitasi ja kiroaisi näin puhunutta demonia? Vai oletko joskus kokenut suunnattoman hetken, jolloin olisit vastannut hänelle: 'Olet jumala, enkä ole koskaan kuullut mitään pyhempää.' (Iloinen tiede, §341)

Tässä aforismissa esiintyvä vihjaus on parhaiten ymmärrettävissä, kun asetamme itsemme tuohon samaan tilanteeseen ja yritämme kuvitella sen vaikutusta elämäämme tässä ja nyt. Kuten Nietzsche sanoo, meistä tulee ensin hyvin epäileväisiä, ehkä jopa pelokkaita siitä mitä saman elämän aina uudelleen eläminen itseasiassa tarkoittaa. Kunnes pysähdymme ja mietimme: jos se olisi totta, kuinka menettelisin sen kanssa? Elämässä, toisin kuin edistyksellisessä näkemyksessä, jonka mukaan olemme ajan kulun myötä aina vain onnellisempia, on joukko surullisia ja kauheita hetkiä. Nietzsche tiesi kivun ja kärsimyksen olevan todellisia eikä niitä voinut paeta. Joten kuinka voimme menetellä kivun kanssa; kuinka voimme ylittää elämän kauhun? Nietzsche näki että paras tapa on hyväksyä kipu kokemuksena itsenään - "se mikä ei tapa, vahvistaa" - ja aktiivisesti avata itsesi elämälle.

Ikuinen paluu on siinä mielessä ennalta määräytynyt ettei se usko vapaaseen tahtoon, koska yksilö nähdään kehämäisen tapahtumaketjun orgaanisena tuotteena; emme voi löytää elämästä "uusia totuuksia," vain löytää ja oppia olemassaolomme ikuisista piirteistä. Tämä tarkoittaa sitä, että onnellisuuden täytyy lopulta sijaita ikuisuudessa, ja tässä vaiheessa Nietzschen vertauskuvalla alkaa olla käytännön vaikutusta elämiimme: jos olisimme pakotettuja elämään elämäämme uudestaan ja uudestaan, varmastikin me tahtoisimme sen olevan niin rikasta ja tarkoituksellista kuin mahdollista. Meidän pitäisi hyväksyä elämä, lopettaa kuoleman ja kivun kiistäminen, ja tajuta olevamme vain pieni osa paljon suurempaa järjestelmää. Meidänä tulisi oppia elämään intohimoisesti ja pyrkiä kohti ikuisuutta. Mutta kuinka?

Koska me kaikki tulemme kuolemaan, ikuisuutta ei voida löytää itsestä, kuten kristinusko väittää. Sen sijaan meidän tulee etsiä niitä asioita, jotka jatkavat elämäänsä maallisen olemassaolomme jälkeen. Jäljelle jäävät jalon yksilön jäännökset: suurta taidetta, suuria löytöjä, mahtavia taisteluita ja loistavia historiallisia virstanpylväitä. Voimme tulla kuolemattomiksi ainoastaan luomalla ja taistelemalla muuttaakseen maailmaa, jossa elämme, niin että se toistaa tekojamme pitkään poismenomme jälkeen. Ludwig van Beethovenin musiikki, Caspar David Friedrichin maalaukset ja Arthur Schopenhauerin filosofia: nämä mestarit jatkavat eloaan ihmiskunnalle antamien taiteellisten lahjojensa kautta, koska he onnistuivat saamaan palasen ikuisuutta luomuksiinsa. Nietzsche, joka kuoli traagisesti vakaan taantuman aikana, onnistui kuitenkin keräämään voimansa ja jatkamaan taistelua uskomustensa puolesta. Hän kuoli vakuuttuneena siitä, että oli jättänyt maailman erilaiseen tilaan kuin missä se oli ollut, ja hän oli oikeassa: hämmästyttävällä runollisella perinnöllään, filosofisilla aforismeillaan, musiikillaan ja kirjeillään Friedrich Wilhelm Nietzsche oli julistanut sodan koko nykyistä maailmaa vastaan, horjuttaen sen perustuksia repiäkseen alas kaiken pyhän, palauttamalla muinaisen järjestyksen ja kehottamalla tulevia sukupolvia elämään rohkeasti ja kunniakkaasti.

Friedrich Nietzsche - CORRUPTin näkökulma

Rakas ystäväni, mitä tämä elämämme on? Meressä uiskenteleva alus, ja kaikki mitä tiedetään varmuudella on se, että eräänä päivänä se keikahtaa. Tässä me olemme, kaksi vanhaa hyvää venettä jotka ovat olleet uskollisia naapureita, ja etenkin sinun kätesi on tehnyt parhaansa pitääkseen minut "kaatumasta"! Jatkakaamme siten matkaamme--kumpikin toisen puolesta, vielä pitkän aikaa, pitkän aikaa! Meidän tulisi kaivata toisiamme niin paljon! Siedettävän tyynet meret ja hyvät tuulet ja ennen kaikkea aurinko--mitä toivon itselleni, sitä toivon myös sinulle, ja olen pahoillani että kiitokseni voi ilmaista itseään vain tuollaisella toiveella, eikä sillä ole mitään vaikutusta tuuleen tai säähän. (Katkelma kirjeestä Franz Overbeckille)

Kun Friedrich Nietzsche jätti maailman, ilmassa oli levoton tunne läpi Euroopan. Ensimmäinen maailmansota ei ollut vielä alkanut, mutta itse uskon, järjen ja sivilisaation perustukset antoivat merkkejä heikentymisestä sisältä käsin. Valaistuksen ajan positivismi oli ohi nyt kun ihmiset alkoivat näkemään muodostuvan teknologisen kehityksen kielteiset seuraukset. Uskonto oli vielä olemassa, mutta oli maailmassa, jossa uskovien määrä väheni asteittain ja maallistuminen levisi. Yhteiskunta kehittyi rivakasti joiltain osin, mutta näiden kaikkien edistysten alla saattoi helposti erottaa tulevat poliittiset ongelmat, jotka tulisivat välttämättä kehittymään tämän aikakauden liittoumista ja konflikteista.

Nietzsche kasvoi epävakaissa oloissa, jolloin aikaisemmat uskoa, tiedettä ja ihmisen hyvyyttä koskevat varmuudet olivat hitaasti hajoamassa. Se pinnallinen optimismi, jota ihmiset yrittivät pitää suojanaan, kavahti hänen totuuden ja suunnan etsintää elämästä. He erotti itsensä täysin uskonnosta, ja tunsi olevansa vedetty kaoottiseen ympyrään. Säilyttääkseen oman järkensä, hän pyrki löytämään ihmisten motiivien ja toimien takaisen syyn. Yksi suurimmista Nietzschen filosofialle tekemistä palveluksista oli pyhinä lakeina nähtyjen sosiaalisten rakennelmien epäily.

Moraalit ja etiikat eivät välttämättä määritä asioita todellisuuden mukaisesti. Itseasiassa, monet meidän moraalisista näkökannoistamme luodaan vastamyrkyksi tai unipilleriksi, jotta voisimme kohdata elämän tuoman tylsyyden, kivun ja kauhun. Oman "turvallisen" maailman luonnissa on se ongelma, että se sekoittuu helposti siihen todellisuuteen, johon me kaikki kuulumme. Uskontoa, ja erityisesti juutalaiskristillisyyttä on syyttäminen tämän ujuttamisesta länsimaiseen kulttuuriin: esikristillisten uskontojen myytit ja rituaalit olivat itseasiassa täällä maan päällä olevien ihmisolojen ilmaisu, mutta kristinuskolle näistä myyteistä tuli oikeita fyysisiä maailmoja, joiden epätodellisia ehtoja ihmiset joutuivat seuraamaan saavuttaakseen hengellisen ylitsekäymisen, vääränlaisen, joka aikanaan johti omaan hajoamiseensa. Jumala "tapettiin," mutta kysymys on, "eikö hän lopulta ottanut oman henkensä?"

Seuraukset toistuivat Nietzschen hyökkäyksessä Sokratesta kohtaan: uskonto paljastui huijaukseksi, ja tiede oli uusi, sen paikan ottanut uskonto - mutta oliko se sen parempi? Sokrates oli muinaisessa Kreikassa puolustanut ihmisen kykyä inhimilliseen järkeen, jonka Nietzsche näki Dionysoksen tunteellisen voiman syrjään sysäämisenä ja uskona väärään, kliiniseen maailmankuvaan, joka ei perustunut totuuteen, vaan kovin päämäärättömään spekulaatioon ja karkeaan materialismiin. Ihminen oli kadottanut tahtonsa elää intohimoisesti ja turvautui elämältä piileskelyyn "totuuden" ja "arvokkuuden" viitan alla. Mitä arvokkuutta oli jäljellä nyt kun kulttuurista oli tullut aavikonkuivaa?

Richard Wagnerin sankarillinen ja tunteita herättävä musiikki antoi Nietzschelle uutta toivoa tulevaisuuden suhteen: tämä oli saksalaisen kulttuurin uudelleensyntymä, jota hän oli toivonut jo niin kauan. Häntä miellytti elämä jatkuvassa taistossa ja sodassa, joka kuvaa väkevää vastakohtaa dogmaattiselle itsensäkieltämiselle ja tieteelliselle rationaalisuudelle. Mutta taistelusta saksalaisen hengen herättämiseksi tuli paljon odotettua vaativampi. Ongelma ei ollut vain ulkoinen; usko, valta, arvokkuus, yksilöllisyys - mutta ihmisolento tuntui omaavan monia vikoja luonnostaan. Nämä virheet olivat inhimillisiä, mutta kuitenkin virheitä ja täten niiden kanssa piti toimia. Se johti vihaiseen Nietzscheen, joka heitti kärjekkään iskun nykyaikaista humanismia vastaan, ja sen sijaan puolusti ihanteita ja ajatuksia jotka yrittivät ylittää keskivertaisen ihmisyksilön. Mikäli Eurooppa oli nousta kaaoksesta johon se oli ajautunut, sen ainoa toivo oli voittaa luomansa tyhjiö ja luoda perusta jollekin uudelle tulevia sukupolvia varten. Ihmisten tuli lopettaa pelkkinä ihmisinä olo ja tähdätä kohti yli-ihmiseksi tulemista.

Nietzschen fyysinen ja psyykkinen tila pitivät häntä vankinaan loppuelämänsä ajan, jättäen hänet ilman yhtään onnenhetkeä ja aina muistuttaen siitä traagisesta eksistentiaalisesta kohtalosta, jonka kaikki ihmisolennot jakavat. Tuska ja epätoivo eivät kuitenkaan onnistuneet nielemään hänen tavatonta tahtoaan elää ja voittaa. Moderni stereotyyppi katkerasta ja yksinäisestä miehestä, joka vihaa kaikkia ja kaikkea, tulee pyyhkiä historiasta ja korvata sillä oikealla Nietzschellä, jonka pääsemme tuntemaan hänen kirjoitustensa ja musiikkinsa kautta: saksalaisena nerona joka ylisti elämää, palvoi sitä jumalana, pysyi uskollisena sen laeille ja epäsuopeille ehdoille. Hänen filosofia tuli kehittymään armottomaksi antaumukseksi sille, mikä koettelee voimiamme ja rohkeuttamme ja näin kehittää voimaamme ja elämäntahtoamme.

Nykyajan lukijoille tämä on se Nietzsche, jolta meidän tulee oppia ja jota soveltaa päivittäisessä elämässämme. Jättämällä tappiomielialamme, yksinäisyyden häpeämme, kaunamme konfliktia ja herruutta kohtaan, ja pakkomielteemme muiden ja itsemme kanssa taaksemme, voimme verkalleen aloittaa elämän kohtaamisen realistisesti ollen kunniallisesti elossa, tässä ja nyt. Vaikka menneisyys on pimeä ja nykyinen aika saattaa näyttää ikuiselta surulta ja tyhjyydeltä, mitään ei ole vielä julistettu lopulliseksi. Todellisessa maailmassa elämän täytyy jatkua, mutta todellinen maailma on lopulta omistettu vain heille, jotka uskaltavat uhmata ja nousta ylös. Jos sinusta tulee yksi heistä jotka uskaltavat ottaa vastaan tuollaisen haasteen, tämä päivä on sotaa, mutta huomisen ikuisuus kuuluu sinulle ainiaan.

Tämä dokumentti on julkaistu CORRUPT.orgin luvalla.

Lisälukemista (englanniksi)

Friedrich Nietzsche, "Hyvän ja pahan tuolla puolen"

Friedrich Nietzsche, "Moraalien alkuperästä"

Friedrich Nietzsche, "Totuudesta ja valheista epämoraalisessa mielessä" ^HTML

Friedrich Nietzsche, "Antikristus"

Friedrich Nietzsche, "Tragedian synty"

Friedrich Nietzsche, "Epäjumalten hämärä"

Henry Louis Mencken, "Friedrich Nietzschen filosofia"

<<