Mitä on nationalismi?
Aina silloin tällöin media kuohuu muukalaisvastaisten ilmiöiden ympärillä ja aallot huutavat halveksuntaa nationalismia vastaan, yleisen mielipiteen usein liittyessä mukaan kuoroon. Mutta mitä vastaan nämä sanan säilät todella taistelevat: onko nationalismi vain leppymätöntä inhoa muunmaalaisia kohtaan, vai onko sen takana kenties jotain muutakin, jota ei näiden päivien puitteissa huomata? Yhteiskunnan eri kehitysvaiheiden ilmiöt voivat jakaa ominaisuuksia keskenään, mutta muuta yhtäläisyyttä ei välttämättä olekaan...
Sanan "nationalismi" esiintyessä mediassa usein kovin kielteisessä ja paheksuvassa valossa lienee syytä epäillä jonkinlaista järkkymätöntä ajattelutapaa, joka automaattisesti tuomitsee kaiken nationalismiin liittyvän. Tietysti tämän lipun alla marssii jos jonkinlaista vipeltäjää kaikilta elämän osa-alueilta, ja kuten suurten massojen kanssa tuppaa olemaan, ne äänekkäimmät ja näkyvimmät eivät edusta sitä vakuuttavinta joukkoa, tai he eivät edes tiedä mitä nationalismi itseasiassa on vaan muuntavat sen käsitteen omaa yksinkertaista ajattelumalliaan vastaavaksi. Tällöin tietystikään ei juurikaan ole enää kyse nationalismista kun tietyt tollot pääsevät ääneen, mutta huonoa julkisuuskuvaa on kuitenkin tiedossa. On siis syytä selventää että mitä nationalismi on.
Kuten nationalismin yhteydessä on usein sanottu, on kovin helppoa syyttää muita omista ongelmistaan. Esimerkkinä työpaikat ja niiden vähyys: "ne vie meitin työt!" yleensä kuitataan kysymällä, että miksi arvon suomalaiset eivät sitten halua tehdä töitä, vaikka työttömiä on, ja vielä lisäämällä loppuun kulunutta ja pureskeltua paatosta työelämästä poistuvista ikäluokista ja tietenkin työtävieroksuvista suomalaisista. Toinen yleinen esimerkki koskee naisia, toista suomalaista heteromiestä kiinnostavaa asiaa, ja väittelyn kulku on kutakuinkin sama alusta loppuun.
Voidaan myös möläytellä yksinkertaisuuksia ulkonäöstä ja tavoista, ja niistähän poliittisesti korrekti yhteiskuntamme ei pidä. Ei sillä, että kyseisten huomioiden esilletuonnissa olisi mitään kovin rakentavaa, koska se luo vääjäämättä huonoa kuvaa nationalismista. Jotkut tavat ovat typeriä ja jotkut henkilöt näyttävät evoluution katkerilta virheiltä, mutta tässä tilanteessa näiden itsestäänselvyyksien huutelu ei käy päinsä. Miksi "nationalistista" tulee valtavirralle mieleen sivistymätön öykkäri, jonka mielessä ei pyöri kuin kalja ja kädessä pesäpallomaila, suun suoltaessa tämän oletetun kaljupään kyhäilemiä karkeuksia alkukantaisten ärsykkeiden napseen tahtiin? Niinpä. Kyse ei välttämättä ole edes näiden tapausten suuresta määrästä, vaan ääritapaukset kyllä näkyvät ja kuuluvat.
Tällainen valittaja jää alakynteen puhtoisen maailmaa rakastavan lukiotytön rinnalla älyllisessä kamppailussa - lukiotytön multikulturalismia puolustavat argumentit voivat olla järkeenkäypiä, mutta ne versovat erilaisista todellisuudenkuvasta kuin nationalismi. Se ei kuitenkaan ole todiste nationalismin "typeryydestä", koska tässä ei olla vielä koskettukaan nationalismiin, vaan pelkästään sen moderniin muotoon, joka versoo kaksijakoisesta ajattelutavasta, ja hyvin usein sisältää niitä samoja humanistisia vivahteita kuin kirkassilmäisen maailmanparantajankin teesit, tosin vain värirajoittein: "white pride worldwide" yms.
Nationalismi, tai kansallismielisyys, ei ole vain elämän tyhjyydessä vellovien lähiönuorten hetken huvi, "aatevaate", joka lentää pimeään nurkkaan "valaistumisen" ja "aikuistumisen" yhteydessä. Useimmat yhdistävät sanan historiallisessa mielessä 1930-luvun Natsi-Saksaan, mutta siinä missä kansallissosialismi on poliittinen järjestelmä, nationalismi on sen filosofinen pohja. Se on idea "orgaanisesta yhteisöstä", jonka kaikki osaset ovat luonnostaan toisistaan riippuvaisia ja rakenteet toisiinsa nivoutuneita, ja niinkuin me olemme yhteisömme erottamattomia osasia, niin myös kansamme on osa maailmaa.
Missään ei sanota, että ollakseen kansallismielinen täytyy vihata muunvärisiä, -kielisiä tai -maalaisia; nämä ilmiöt esiintyvät ruohonjuuritasolla, jossa usein nationalismin orgaanisen valtion käsitteestä ei ymmärretä kuin murto-osa, ja sekin vähä joutuu lopulta kaksijakoisen me/te-ajattelutavan sotkuihin - tietyt tapaukset toki johtavat kansojen väliseen vihanpitoon; ei nationalismi ole kaikille kukkia lupaamassa. Nationalisti osaa perustella mm. sen, että miksi emme halua myydä venäläisille maata Suomesta muutenkin kuin vain talvisotaan pohjautuvin väittein, jotka eivät nykyistä sukupolvea enää hetkauta kaukaisuutensa vuoksi; miksi edes työperäinen maahanmuutto ei ole suotavaa; ja minkä takia oman heimon tukena seisominen on rakentavaa toimintaa.
Se, että miksi nationalismi ei ole yhtä kuin muukalaisviha, on selitettävissä seuraavasti: kansallinen identiteettimme ja ryhmän henki syntyy siitä, että olemme joukko ihmisiä asustamassa samoissa oloissa ja joudumme tukeutumaan toisiimme, jotta koko ryhmä selviäisi. Tämä kokemus muokkaa jokaisen heimon jäsenen minäkuvaa niin, että hän tuntee olevansa osa tätä ryhmää tässä ympäristössä, ja että hän on riippuvainen heistä niinkuin he ovat riippuvaisia hänestä. Ajatusmalli on siirrettävissä ekologiseen kehykseenkin olettamalla ihmisten tilalle puita ja ryhmäksi metsän sen kaikkine lisukkeineen. Mitäpä metsälle kävisi jos sinne tulisi vieraita vaikutteita uusien lajien myötä? Aluksi ei luultavasti tapahtuisi mitään jyrkkiä muutoksia, mutta ajan kanssa nämä uudet lajit löytäisivät ekologisen lokeronsa, eli keinon elää seuraavaan päivään asti ja lisääntyä, järkyttäen nykyisen metsikön tasapainoa.
Joku voisi argumentoida, että tuohan on vain luonnollista eikä vielä itsessään mikään tae nationalismin oikeellisuudesta. Ihmisten maailmassa on otettava huomioon kulttuurillisetkin vaikutteet, koska ekologinen vertaus saattaa jäädä liian geneettispainotteiseksi, ja täten yksipuoliseksi kuvaukseksi. Uusien elementtien tunkeutuessa isäntäjärjestelmään sen kulttuurillinen eheys järkkyy, koska nämä uudet elementit eivät jaa samanlaista inhimillisen kokemuksen pohjaa, eli käytännössä elämän perinnettä sukupolvien ajalta. Heidän traditionsa ja siitä johtuvat maailmankuvalliset päätelmät ja näkemykset ovat erilaisen kasvuympäristön ja "juurakon" takia ainakin hieman yhteensopimattomia toisissa oloissa kasvaneiden kanssa.
Luonto ei kuitenkaan toimi päällä/pois-periaatteella, joten tällaisesta eri haarautumien sekoittumisesta on jonkinlainen seuraamus luvassa, kuten nykyaikana olemmekin jo jonkin aikaa saaneet seurata. Kun kaksi eri väestöä sekoittuu, he löytävät lopulta yhteisen sävelen, mutta koska näiden väestöjen kulttuurit eivät olleet samanlaiset, tuloksena on kompromissi ja keskiarvo. Ihmisissä on voima, sanotaan, ja tottahan tämä on: yleisin maailmankuva on yhtä kuin kansan henki, ja tässä tapauksessa se henki on laimentunut kummankin osapuolen kannalta. Tämä sumentaa yksilön minäkuvaa heimoonsa nähden ja hämärtää hänen ymmärrystään roolistaan omassa yhteisössään, lenkkinä olemisesta heimon perinteen jatkumossa, ja niin hitaasti nakertaa yksilöiden välisiä siteitä - juuri niitä siteitä, joille yhteisö rakentuu. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että liikakansoitus johtaa myös samaan tulokseen vaikka väestö pysyisikin puhtaana ulkoisilta vaikutteilta, koska silloin ihmisistä tulee toisilleen muukalaisia.
Kun ihmisillä ei ole yhteistä päämäärää, ja heitä yhdistävät tekijät puuttuvat, suhtautuminen ulkomaailmaan ymmärrettävästi muuttuu. Ja koska näillä yksilöllistyneillä heimon jäsenillä ei enää ole yhteisön kehystä ympärillään, he eivät keskity yhteisön hyvinvointiin, vaan omaansa vaikka sitten yhteisön ja muun maailman kustannuksella, koska virta menee aina siitä missä vastus on pienin: kysymys on prioriteeteista. Kun yhteisö koostuu yksilöistä, ja heistä jokainen vetää omaan suuntaansa mielihalujensa mukaan, ei voida olettaa tämänkaltaisessa yhteisössä olevan koheesiota päämäärien suhteen, paitsi mitä rivien välistä voidaan lukea: näytelmä jatkuu näkymättömissä ja ihmisten tiedostamattomissa, mutta ulkoapäin nähdään mihin suuntaan kansakunta menee.
Yhteiskunnassa, jonka osasia yhdistävät siteet ovat murentuneet tai eivät olleet alunperinkään olemassa, hallintojärjestelmä antaa yksilölle kruunun ja muuttuu näin demokratiaksi, jossa jokainen on laulun arvoinen, ja jokainen katsotaan kelvolliseksi äänensä antamiseen. Kuten sanottu, tällaisessa rikkoutuneessakin yhteiskunnassa on yksimielisyyttä, mutta se keskittyy vain niihin asioihin joista suurin osa väestöä on samaa mieltä: toisin sanoen, ne ovat hyvin arkipäiväisiä ja materiaalisia, joidenkin syvempien näkemysten pilkottaessa harmaiden varjojen alta. Rakentamiemme perinteiden ja näille perustettujen valtajärjestelmien luhistuessa ympäriltämme liikakansoituksen ja/tai vieraiden ainesten vuoksi me sekalaisena joukkona valumme kohti demokratiaa, oli se sitten äänioikeuteen perustuvaa ja/tai lompakolla äänestämistä. Tämähän toki sopii modernin maailmankatsomuksen omaavalle henkilölle, joka ramppaa Punaisen Ristin keräyksissä ja potee syvää sisäistä tuskaa kaikkien kärsivien ihmisten puolesta, sillä hänen mielestä jokaisella on oikeus kärsimyksestä vapaaseen elämään, ja missiona on toteuttaa tämä unelma antamalle jokaiselle ihmiselle mahdollisuus olla yksi meistä tasa-arvon siipien alla kyyhöttävistä. Demokratia syntyy ihmisten yhteen massaan niputtamisesta ja heidän yhtaikaisesta huudosta, ei suvereenisti itsenäisestä kansasta, jossa rakenteet ovat vielä pystyssä. Siitä alkaa moderni aika, jossa painopiste on lopullisesti kääntynyt kokonaisuudesta yksilöihin, jotka johtavat maata kotisohviltaan, ja jossa ollut kansallinen organismi aloittaa hajoamisprosessinsa viimeisen vaiheen.
Heimohengen puutteesta huolimatta nykyajan demokraattisissakin yhteisöissä voi esiintyä nationalistisia piirteitä, mutta koska näissä yhteiskunnissa yksilöt heiluvat itsenäisesti - holtittomasti - omissa sfääreissään, nämä ilmiöt ovat ensisijaisesti reaktioita johonkin, jonka yksilö huomaa ja kokee. Tällaisessa tilanteessa syntyy kaksi puolta, joista toinen on esim. muukalaisvastainen ja toinen on sitten se humanismin pohjalta rationalisoiva, usein taloudellisin syin kantansa perusteleva. Suomessahan mainio esimerkki tilanteesta on tämä venäläisvastaisuus, joka kumpuaa lukuisista kahinoista joita historian saatossa on käyty. Ei ole ollenkaan ihmeellistä että monet - eritoten vanhempi ikäluokka - eivät ole mielissään nykyisestä liian höllästä maahanmuuttopolitiikasta mikä käytännössä avaa rajat vanhalle vihulaiselle, joka vielä kuusi vuosikymmentä sitten tuli maillemme pyssyt tanassa - nyt käsissä on luottokortti kiväärin sijasta. Mediassa sanotaan tämän antipatian olevan merkki kansallismielisyyden noususta, mutta loppujen lopuksi rakenteemme makaavat murskana eikä ilmassa ole juuri kansallisen yhteenkuuluvuuden tunnetta tai sitä nationalismin henkeä, joka huokuu orgaanisesti eheästä kansasta; vain se heikko side, jonka yhteinen vihollinen luo uhkaamiensa olioiden välille. Ryssävihan oikeellisuudesta sitten väitellään päivästä toiseen saapumatta minkäänlaiseen päätökseen, kansan istuessa keskellä hitaasti heinään vaipuvia raunioita, jotka ovatkin siinä olla möllöttäneet ennen koko hyödyttömän väittelyn alkua: talouden papit saarnaavat käytännössä maan pistämistä kaupan, ja venäläisvastaisten asenne on lähtöisin reaktiosta toiseen kansaan yksilön omien mielikuvien ja havaintojen perusteella, ei vankasta oman kansan eheyden takana seisomisesta. Heidän kohdallaan kyse on siis irrallisesta ilmiöstä, joka ei ole sen vähempää moderni kuin taloushumanistien palopuheet. Luotu "yhteishenki" onkin sitten yhtä tyhjän kanssa mitä heimon sisäiseen toimintaan tulee.
Lyhyesti sanottuna nationalismi on se periaate, jolla väestöorganismi pitää itsensä kasassa omassa ekosysteemissään, eikä tämä itsesäilytysvietti ole muiden kansojen/erilaisuuden synnyttämä reaktio, niinkuin mm. media tahtoo asian esittää tunteisiin vetoavan moralismin keinoin. Koska se pohjautuu orgaaniseen maailmankuvaan, jossa ei ole vakioita objekteja tai arvoja vaan pelkkää ikuista vuorovaikutusta kuin loppumattoman meren pinnalla, kansallismielisyys ei tunnusta tasa-arvoa minään lakina, vaan hyväksyy epätasa-arvon mukisematta ja pohjaa yhteiskuntarakenteen tämän faktan ympärille. Kansa on kokonaisuus, ja sekä yksilö että kokonaisuus ovat riippuvaisia toisistaan. Nykyaikaa leimaa yksilönpalvonta siteiden mädäntymisen takia, ja luultavasti tästä syystä nationalismia ja kaikkea muuta epätasa-arvoon viittaavaa sitten karsastetaan, koska niiden kaltaiset ajatukset eivät sovi nykyihmisen tyhjää täynnä olevaan paisuneeseen, niin herkkään egoon, joka ei kestä arvottamista kokonaisuuden päämäärien mukaan, eikä yksinäisen olennon asettamista ikuisuuden vuorenseinämää vasten. Voisi sanoa, että kun osaa hahmottaa ihmisen osana maailman ääretöntä mekaniikkaa, ja nähdä hänet yhtenä ympyränä lukuisten suurempien sisällä, ymmärtää nationalismin käsitteen ja että miksi tarvitsemme sitä.
Heinäkuun 25. 2007
Paluuviitteen osoite: http://www.anus.com/tribes/fnus/pivot/tb.php?tb_id=9