Suvaitsevaisuus on helppoa
Asioita yksinkertaistamalla päästään ajattelemaan tunteiden perusteella.
Nykyaikana vähemmistöt ovat moraalisessaa etulyöntiasemassa, ja saavat sympatiat osakseen milloin vain kohtaavat vaikeuksia. Tunteisiin vetoavuus perustuu asetteluun, jossa yksi inhimillinen ja "ihan kiva, mukava" persoona tai asia joutuu nokikkain kasvottoman koneiston tai muuten vain valtavan vastustajan kanssa.
Nyt pinnalla on jo voimaantullut laki homo- ja lesboparien sisäisestä adoptio-oikeudesta, ja pari päivää sitten tämän asian tiimoilta kohahdutti kansanedustaja Pentti Oinosen (ps.) kysyvä lausunto suvaitsevaisuudesta. Hän nimittäin tiedusteli, että mihin se raja vedetään ja milloin joku kansalainen haluaa olla viemässä koiraansa vihille. Jos vapaamielisyyden nimissä näitä lakeja säädetään, niin eikö tuokin saavuteta jossain vaiheessa? Palvelemaan mitä tarkoitusta?
Tästä kommentista tietysti vedettiin pussillinen herneitä nenään, ja toimittajat saivat hyvää jutuntynkää aikaiseksi. Niissä vain reviteltiin sillä, kuinka Oinonen nyt vertasi homo- ja lesbopareja koiriin, ja jättivät varsinaisen asian sikseen. Sehän ei ole läheskään yhtä kiinnostava kuin häikäilemätön loukkaus muutenkin jo sorrettua kansanosaa kohtaan. Sellaisia uutisia on kiva lukea, joiden tarinassa puoli on helppo valinta - ja taas saa minäkuva pönkitystä kun seisoo altavastaajan rinnalla silkasta suvaitsevaisuudesta. Vaikuttaa siltä, että 2000-luvulla on tapana tehdä ratkaisuja ja johtopäätöksiä sen perusteella, kuinka suvaitsevaisia ne ovat. Muu ei ilmeisesti kuulu ajan henkeen, ja on täten oletusarvoisesti väärin ja taantumuksellista ajattelua. Se on ehdottoman kiellettyä, koska mielenrauhamme näinä aikoina vaatii, että uskomme yhteiskunnan alati kehittyvän johonkin abstraktiin "parempaan" suuntaan. Monet suvaitsevaisuuden puolestapuhujat vain jaksavat käyttää progressiivisuus-argumenttia aseenaan.
Kaksijakoinen, asiaa yksinkertaistava savuverho kätkee lakikysymyksen todellisen merkityksen: me olemme siirtymässä poispäin perinteisestä perhemallista, tai sen yhteiskunnan perustana pitämisestä. Sen periaatteena on miehen ja naisen erilaisuus; puoliskot jotka täydentävät toisiaan, erilaisuuksistaan huolimatta muodostavat kokonaisuuden ja juuri niiden avulla tarjoavat kaksi eri roolimallia. Yksilöön rajoittuvassa ajattelumallissa jokainen on tasavertainen keskenään, ja niin perhekin on tämän mukaan vain kaksi yksilöä, ei sen enempää. Sen ymmärtää, miksi sukupuolella ei nähdä olevan väliä ja että miksi sen merkitys trivialisoidaan, kun tietää kuinka syvällä yksilö-on-koskematon-ajattelussa sitä ryvetäänkään.
Rakkaudella on suurin painoarvo? No joo, miksei homopariskuntakin pystyisi rakastamaan, vaikea sitä on kieltää. Vaikka "rakkaus ylittää kaiken" kuulostaa herttaiselta, niin valitettavasti asiassa on muitakin kriteereitä kuin vain silkka rakkauden määrä. Minkälaisen mallin homovanhemmat kykenevät antamaan kasvatilleen? Eräässä tutkimuksessa oli muistaakseni todettu, että hetero- ja homopariskuntien kasvattamilla lapsilla ei ollut suuremmin kasvatuksellisia eroja, mitä nyt jälkimmäisessä tapauksessa lapsista tuli hivenen suvaitsevampia. Sitä ei mainittu, että kuinka lapsiin heijastuivat nämä eri roolimallit, eli minkälaisia roolimalleja heistä itsestään tuli tai on todennäköisesti tuleva.
2000-luvulla länsimaissa epätasa-arvoinen, yksilön ihan omaan pieneen asemaansa jättävä ajattelu ei ole suosiossa, ja tämä näkyy lehtien sivuilta ja ihmisten kirjoituksista. On huomattavasti helpompaa vain yksinkertaistaa ihmiset "ihmisiksi" ja sen perusteella antaa sympatiat altavastaajalle - oli sen tosiasiallinen tila mikä hyvänsä - kuin ruveta purkamaan ongelmaa pala palalta, armottomasti nykien välillä henkilökohtaisia mieltymyksiä ja lapsenuskoisia unelmia solmusta irti, saapuen ehkä lopputulokseen, joka lyttää altavastaajan. Ilman moraalista tukea altavastaaja ei ainakaan voi olla voittaja, ja tämä tuki tarvitsee yksinkertaistavan savuverhon.
-kuurakarahka
Paluuviitteen osoite: http://www.anus.com/tribes/fnus/pivot/tb.php?tb_id=458