Nihilismi
Toiminta
Järjestö
Arkisto
01 Tam - 31 Tam 200901 Tou - 31 Tou 2008
01 Huh - 30 Huh 2008
01 Maa - 31 Maa 2008
01 Hel - 29 Hel 2008
01 Tam - 31 Tam 2008
01 Jou - 31 Jou 2007
01 Mar - 30 Mar 2007
01 Loka - 31 Loka 2007
01 Kesä - 30 Kesä 2007
Hae!
Viimeisimmät kommentit
jan (Todellisuutta ei …): Tekstin kirjoittaja on ku…jon ("Suomi on aseriis…): Nyt kyllä Steve Goose to…
Näin on (Normipäivä): Täysin samaa mieltä ede…
Pihilisti (Normipäivä): Ammu ittes.
Casey ("Euroopan syytä …): Olen sitä mieltä että …
L.N. (Medvedev ilmoitti…): Niinpä, taas pelataan tÃ…
pft (Nelikymppisten la…): Jos seuraavia sukupolvia …
L.N. (Itä-Euroopan tal…): Niinpä niin, globaaliset…
Rutja (Voimaharjoittelu …): Hieman samasta aiheesta o…
pekkaisaloser (Todellisuutta ei …): sanot että on oikein rav…
XML
Uutiset
Käytetyt tavarat kelpaavat nyt amerikkalaisille
Keinolumetus voi estää ilmastonmuutosta
Kotimaisuus ei saa olla enää mainosvaltti ruoalle
Tämä joulupuhe sai britit raivoihinsa - videolinkki
Myrkyllisten lelujen maahantuonti on hyvä bisnes
Hehkulamput joutumassa pannaan EU:ssa
Tutkimus: Trooppiset biopolttoaineet tuhoavat ympäristöä
Suomi vapaamielisen seksin ykkösmaa!
Ostoksille rynnänneet talloivat kaupan työntekijän New Yorkissa
Brittiprofessori: "Koulupolitiikkamme jälkiä ei kannata seurata"
Ohitse lipuvat ajat
02 10 07 - 11:56Ajat muuttuvat, aaltojen pinnat väreilevät ja syyt ja seuraukset nivoutuvat toisiinsa luoden elävän kokonaisuuden, jonka osaset ovat toisistaan riippuvaisia...
On se kumma että täytyy oikein panna pystyyn erillinen teemaviikko jotta vanhukset muistettaisiin. Olenkohan oikeassa arvuutellessani että vanhukset nähdään tässä lähinnä vähemmistönä muiden joukossa, niinä pieninä jotka jäävät alati eteenpäin vyöryvän yhteiskuntakoneiston jalkoihin? Toki he ovat altavastaajan asemassa, sitä en kiellä, ja heille olisi syytäkin omistaa ajatus jos toinenkin tekemästään työstä, mutta minkä puolesta liputamme seuraavalla viikolla? Ovatko vanhukset, nuo vuosikymmenten ilot ja surut kokeneet ihmiset, silloin enää pinnalla, vai voidaanko heidät siirtää taka-alalle joksikin aikaa jotta saataisiin muutkin sorretut esiin? Onhan vuodessa 52 viikkoa; monta riiston uhria ja unohdettua on mahdollisuus tuoda esille vuodessa, koko nyky-yhteiskunnan uhrien ja "uhrien" arsenaali meidän säälittäviksemme, almujen kohteiksi.
Kovin on hajautettua toimintaa, mutta niin on meidän yhteiskuntammekin sielultaan. Yhteisömme ovat muodostuneet ympäristönsä ja itsensä välisestä vuorovaikutuksesta, ja niin ovat muuttuneet aikojen saatossa seurausten muuttuessa syiksi, niiden taas seurauksiksi ja niin edelleen. Kehitys on vienyt meidät siihen pisteeseen jossa olemme lukumäärältämme ylivertaisia entisiin kansoihin verrattuna, ja sen mukana yhä monimutkaisempi teknologia, ja sen lukemattomat kehitystasot, on kasvanut varsin laajaksi, erottamattomaksi osaksi kokonaisuutta; enää ei kylälle riitä seppä, maanviljelijä ja kalamies, sillä nyt tarvittavien ammattien määrä on yhä monilukuisempi lisääntyneiden tarpeiden johdosta. Yhteiskunta on luonut itselleen lisää näitä tarpeita muuntuessaan maatalousyhteisöistä jättiläismäiseksi talouskompleksiksi, ja näin suunnatessaan energiansa itse yhteisön selviytymisestä pitkällä tähtäimellä elämän yltäkylläisyyteen (jotta useammat selviäisivät huomiseen), on suurempi määrä kaikenmoisia työpaikkoja ja elinkeinoja jotka ovat syntyneet palvelemaan ja tukemaan tätä muutosta. Miettikäämme vaikka tietokoneen perimää; kuinka valtavan koneiston yksi tarvitsee taakseen toimiakseen, tai tullakseen ylipäätään luoduksi? Näiden elinkeinojen ja koneiston rattaiden takana on kuitenkin aina ihmisiä, ja heidän suhteensa itse selviytymiseen ja saavutukseen, yhteiskunnan motiiviin, on yhä vähäisempi kirjon kasvaessa, koska itse sisin ei muutu, vaan jää kauemmaksi päivittäisestä aherruksesta pienen ihmisen näkökulmasta katsottuna.
Ihminen on sosiaalinen eläin, ja ympäristö muokkaa hänen minäkuvaansa, mukaanlukien yhteiskunnallinen ympäristö. Siinä missä maanviljelijä istuttaa siemenperunat ja voi sitten odotella satoa syksyn puolella, ruokaa kellareita täyttämään, asiakaspalvelun työntekijä käsittelee tapauksia päivä toisensa jälkeen, toimiessa yhtiönsä puolesta; putkimies kiertää rakennukselta toiselle, ehkä käy välillä komennuskeikoillakin, asennellen standardien mukaiset järjestelmät taloihin, ja he kummatkin saavat tunnustuksen panoksestaan vaikutusvallan symbolin muodossa; "tämän rahapalkinnon myötä sinä voit selviytyä, ja ehkä vähän enemmänkin". Kaikille heille on yhteistä se, että jokainen hikoilee selviytyäkseen ja/tai auttaakseen kanssaeläjiään yhdessä tiimissä, mutta eroa löytyy tämän toiminnan toteutustavoista ja sen suhteesta elämään yleensä: nykyään yhden ihmisen panos kattaa vain hyvin pienen alueen koko hänen yhteisönsä infrastruktuurista, minimaalisen siivun elämää, kun taas kansalaisen panos yhteisölleen vanhoina aikoina oli varsin merkittävä. Ennen siis, pienemmissä ja rakenteen suhteen yksioikoisemmissa yhteisöissä, yksilöllä oli keskimäärin suurempi painoarvo yhteisössään. Nykyään yksilö hukkuu yksiselitteisesti massan alle, ja mitä suurempaa ihmisjoukkoa tarkastellaan yläilmoista käsin, sitä huonommin yksittäiset ihmiset erottuvat hyörinän keskeltä.
Tämä johtaa siihen, että ihmiset eivät enää näe itseään niin kiinteänä osana yhteisöään, koska he eivät tunnista omaa kädenjälkeään ympäristössään; monta kokkia keittiössä, kasa lusikoita sopassa, josta taas on seurauksena se, että ihmiset näkevät itsensä enemmän erillisinä yksilöinä kuin jonkun tietyn roolin omaavina tärkeinä osasina kokonaisuutta. Kuulostaa ehkä ristiriitaiselta, mutta kyse on vain perspektiivistä; kokonaisuutta tulee tarkastella sekä yksilön että yhteiskunnan näkökulmasta. Vaikka nyt vaikuttaisi siltä että ihminen on yksilöllisempi kuin koskaan ennen, silmäys yläpuolelta puhuu toista: hurjan suuri massa ihmisiä, kaikki ajautumassa yhä lähemmäksi keskiarvoa aivan tietämättään, koska ovat henkilökohtaisesti yhä sokeampia ympäristölleen.
Kuinka vanhukset sitten tähän liittyvät, kysynet? Kuten kaikilla ihmisillä, myös vanhuksilla on roolinsa yhteiskunnassa: he ovat niitä jotka ovat todistaneet maailman kulkua hieman pidempään kuin mitä hätäiset pojanklopit ja tytöntylleröt ovat parinkymmenen kesänsä aikana ehtineet, ja näin ollen omaavat sellaista viisautta, kokonaiskuvan tajua, mitä näille nuorille leijonille ei vielä ole ehtinyt kertyä. Kuten edellä on mainittu, yksittäisen ihmisen sija yhteisössä on kaventunut ja menettänyt merkitystään lauman kasvaessa, ja näin on myös laita vanhusten kohdalla, joten kuinka heidät voitaisiin edes ottaa huomioon jos vallalla on näin tasapäistävä elintapa, joka polkee kaikki samaan muottiin? Jotkut perheet vielä pitävät huolta vanhemmistaan, mutta suuri hajaannus vaatii veronsa kun työ vie kauas kotikonnuilta, ja vanhus jää listoissa näin samalle tasolle kuin harmaa standardikansalainen, vain fyysisesti heikompana. Myös yksi syy vanhusten poisajautumiseen päivittäisestä tohinasta on se, että sopeuttamisyrityksistä huolimatta teknologinen kehitys ja sen synnyttämät kulttuurilliset aallot kiirehtivät heidän ohitse, ja näyttää siltä kuin he olisivat tyystin eri aikakauden ihmisiä - 60 vuodessa länsimaailma on muuttunut tekniikan osalta suuresti, ja yhdistävät siteet ovat näin repeilleet. Maailma muuttuu ja ryntää eteenpäin, ja he jotka eivät sopeudu, jäävät jalkoihin ja unohtuvat joko kolkkoihin yksiöihinsä tai hoitolan käytäville. Kehitykselle omistautunut yhteiskunta ei katso taaksepäin.
Ongelma on siis itse yhteiskunnan nykyolemuksessa, eikä yksi viikko pyhitettynä asialle auta mitään, koska se ei anna kuvaa kokonaisuudesta, vaan on yksi valokuva tietystä kulmasta joka jättää paljon piiloon. Nykyiset uhrit ovat siis väistämätön sivutuote, eivät mitään taivaalta yhtäkkiä, varoittamatta iskeneiden salamoiden onnettomia kohteita, joita nyt vain sattuu olemaan. Näin ajateltuna tuntuukin oudolta, että miksi nämä ongelmat nostetaan erikseen yksi kerrallaan esille, ilmeisesti toivoen että kaikki ne korjaantuisivat (edes jossain määrin) kun ne käsitellään yksitellen. Milloin vietämme "kansa on organismi"-viikkoa, joka valaisisi meille kokonaistilannetta lukemattomien vähemmistöjen sijaan; myös vanhuksia, mutta osana yhteiskuntaa, ja heidän tilaansa kokonaisuuteen sidottuna? Yhden kokeiluluontoisen viikon jälkeen sitä voisikin viettää ihan ympäri vuoden.
Olemme nyt sokeita tälle kokonaisuudelle koska olemme henkisen hajaannuksen kourissa, vaan koitamme ratkaista ongelmia joiden kuvittelemme olevan erillään ympäristötekijöistään, tai voittaa jotain määrittelemätöntä pahuutta; katse lienee siirtynyt vähitellen ryhmästä yksilöön ja sen koskemattomuuden vaalintaan, ja vastaavasti moraalistandardit ovat muuttuneet sen mukaan. Koska yhteiskuntamme on paljolti lauma-ajattelun ryydittämä, tasa-arvon ja vahvemman, tai johtajuuden, vihan - kätketyn inhon - ollessa päätoimisia tekijöitä hengessämme yksilöllistymisen myötä, sitä ei voida muuttaa tasa-arvon pakottamisella. Se, että oikeuksia jaetaan milloin millekin erityisryhmälle ei tuo heitä yhtään lähemmäksi "muuta yhteiskuntaa", josta heidän nähdään olevan erillään, koska he eivät muuksi muutu vaikka papereissa sanottaisiin mitä - ovathan he syitä ja seurauksia, muuttujia ja muuttavia, eivätkä millään tavalla erillään tai ehdottomasti sorrettuja, jonkun tasapäistävän voiman oikeuttajia. Moraali heikomman paikasta vahvan rinnalla kun ei valitettavasti pääse lämmintä ajatusta pidemmälle, eikä sen mielikuvan toteuttaminen näy oikein muuna kuin pintapuolisina muutoksina. Näin ollen muutoksen katse tulisi suunnata itse kaavan muuttamiseen pelkän tuloksen sijaan; koska he ovat seurauksia, syitä pitää muuttaa heidän muuttamiseksi. "Emme ole sairaita - yhteiskunta teki meistä sairaita", kuten on jossain vaiheessa nykyajan aallokkoa sanottu.
"Ennen oli hyvin", niin muistelevat nämä iäkkäät ihmiset, jotka nyt puistelevat päätään nykymenolle. Perhe ja paikallisuus olivat ennen läsnä ihmisten elämässä, ja muodostivat sosiaaliset siteet joihin nämä entisten aikojen immeiset ovat tottuneet, eli sen ympäristön jossa he kasvoivat. Nykyiset sukupolvet ovat kasvaneet heidän perinnöstään, mutta yhteiskunta on aina hiukkasen muuttunut jokaisen uuden polven myötä, eivätkä vanhemmat enää tunnista tätä omakseen ja vieraantuvat ajan myötä, koska sukupolvien välillä ei juuri ole yhdistävää tekijää: kestävää perinnettä, ikuisia arvoja. Vanhainkodit ovat näiden arvojen raunioita, kolkkoja muistomerkkejä jostain taaksejääneestä, ikkunoita menneisyyteen - nimenomaan välttämättömiä hoidon takeeksi hajaantuneessa nyky-yhteiskunnassamme. Missä perhe, missä poikien ja tyttärien auttavat kädet ja miellyttävät puheet kun yksinäisyys iskee? Kaukana, kaukana poissa oman elämän tohinassa tuolla jossain, ripoteltuna sinne sun tänne mahdollisuuksien mukaan, ja niin vanhuksesta tulee yksi symboli yhteiskunnan syrjinnälle, yhden viikon teematähti monien muiden muassa. Onhan se kilttiä että näinkin tehdään ja viikon ajan muistetaan, mutta se jää vain pintaväreeksi kehityksen vyöryvällä aallonharjalla. Enää ei ole niin hyvin.
Marraskuun 8. 2006
Paluuviitteen osoite: http://www.anus.com/tribes/fnus/pivot/tb.php?tb_id=4