Nihilismi on nimitys uskomukselle, jonka mukaan mikään ei ole todellista tai tekemisen arvoista. Siten nihilismi on yksi idealismin muoto - toisin sanottuna uskomus siihen, että todellisuudella ja ihmismielellä on yhteinen funktio. Kun ymmärrämme ajatustemme olevan fyysistä olemassaoloa todellisempia - vaikkakin siten, että nämä kaksi ovat toisistaan riippuvaisia - pystymme hankkiutumaan eroon merkityksettömistä ennakko-oletuksistamme ja tarkastelemaan todellisuutta sellaisenaan. Ensiksi nihilismi on fatalismia, sitten realismia ja lopuksi sankarillista idealismia, jonka myötä hyväksymme, että "elämän tarkoitus" on vain ja ainoastaan se, mitä sille itse annamme. Nihilismi on älyllistä kypsymistä, johdatus tulevaisuuden filosofiaan.

« Arkinen puuhastelu on… | Home | Risteilijät ruokkiva… »

Ihmisarvon kadottaessa pyhyyden hohteensa tuloksena ei välttämättä olekaan silmitöntä väkivaltaa ja tappamista, vaikka oikeudet jäävätkin vain sanoiksi.

Nihilismi on portti, ja sen läpikäydessä ihminen asettaa arvonsa auringon alle. Jos koettu todellisuus eroaa oletuksista, joille kokemuksia suodattavat ehdottomat arvot perustuvat, oletukset saavat lähteä mikäli löytyy rohkeutta katsoa harson taa. Riippuu tietysti ympäristöstä ja sen ylläpitämästä arvorakenteesta, mutta länsimaissa elävillä ovat ihmisoikeudet & tasa-arvo vahvasti esillä, ainakin jos kuuluu "tiedostavaan" kansanosaan. Niinpä niiden osalta tunteet ovat vahvoja, ja vaikka leiskuvaa intohimoa sinänsä ei olisikaan, yleisistä arvoista ei niin vain luovuta.

Kun arvot, tai suodattimet, ovat tarpeeksi jämäköitä ja mukisematta hyväksyttyjä elämän ohjenuoria, niiden vastakohdat nähdään aivan yhtä epätoivottuina kuin nämä arvot ovat toivottuja. Puuttuminen voidaan myös nähdä negatiivisena silkan neutraalin sijaan, koska "hyvää" se ei ainakaan edusta. Kun ihmisoikeuksilta riistetään niiden kuninkaanviitta, oletetaan yhtäkkiä, että jollain tavalla maailma riistäytyisi täysin käsistä, ja ajautuisi veren ja väkivallan pyörteeseen. Tämä perustuu näiden arvojen luultuun monumentaaliseen pitävyyteen, jolloin niistä irti päästäessä me ihmiset kellumme avuttomina kuin avaruudessa, koska emme osaa ajatella eloa ilman noita suotimia. Tarjoavathan ne kiinteän kuvan maailmasta, jonka päälle kyhätä ajatuksiaan ja asenteitaan.

Tilanne ei kuitenkaan ole aivan noin kaksijakoinen, koska humanististen arvojen suotimien palaessa yön tulessa toki irroittaudumme turvallisesta satamasta, mutta tämä itsessään ei vielä sysää ketään hulluuden partaalle. Jatkaakseni vertauskuvan käyttöä, aamuhan on vain raikas ja täynnä yllätyksiä aistiemme ihmeteltäviksi, ja siitä se päivä sitten alkaa. Keskipäivää kohti kulkiessa käsityksemme päivän kulusta vakiintuu aistiemme tottuessa hajuihin, tuntoihin ja näkyihin, ja silloin muodostuneilla käsityksillä mennään aina yöhön asti. Hyvin nukutun yön jälkeen edessä odottaa jälleen uusi päivä, jolla on mahdollisesti yhtäläisyyksiä edellisen kanssa. Tämä siis hulluuden kuiluun syöksymisen sijasta.

Ei tietenkään voida kieltää, etteikö nihilistisesti ajatteleva pohtisi myös väkivallan käyttöä, koska hänellehän väkivalta on vain työkalu hyvine ja huonoine puolineen. Väestöräjähdyksestä keskustellessa nousee usein esille ihmismäärän vähentämisen eettinen hankaluus, mutta mikäli joukossa on nihilismiin taipuvainen mieli joka kehtaa sanoa sanasen väkipakon puolesta, hänet leimataan murhanhimoiseksi hulluksi. Asiahan nyt ei välttämättä ole aivan näin: varmastikin on strategisesti heikkolahjaisia yksilöitä, joilla tuntuu olevan moneen kysymykseen refleksinomaisena vastauksena jonkin sortin väkivalta, mutta heille se on ratkaisu vain siksi, että eivät pysty näkemään muita ratkaisuja, syystä tai toisesta. Tämä väkivallan puolesta ihmistulvan estämiseksi väittelevä esittää väkivaltaa keinona tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Ei siksi, että hänellä olisi jotain kaunaa ihmistä itseään kohtaan, jota voisi tyydyttää silkalla murjonnalla - koska hänellä ei ole mitään pysyviä moraalisia esteitä, niin varmastikin tämän täytyy olla väistämätön seuraus.

Metodit johtavat tiettyihin lopputuloksiin, ja niin myös väkivalta johtaa inhimilliseen kärsimykseen. Koska inhimillinen kärsimys on itsessään epätoivottua ja väkivalta johtaa siihen väistämättä, koko työkalu heitetään romukoppaan sen muista funktioista huolimatta. Liikaväestön ongelman kyseessä ollessa kohdataan paradoksi, jossa sekä päältäpuolin humaani vitkastelu että eriasteiset voimakeinot johtavat tragediaan, eli ollaan niinsanotusti puun ja kuoren välissä. Vaikka vaihtoehdot ovat yhtäläisiä yhdellä tasolla, eroja löytyy kun otamme ajan huomioon. Humanitäärinen apu pyrkii auttamaan suoraan, eli nälänhätään tarjotaan avuksi ruokaa ja sairaalapalveluita; "väkivaltainen" keino olisi tässä tapauksessa evätä apu ja jättää nälkää näkevä kansa oman onnensa nojaan. Mukavista tarkoitusperistään huolimatta ensinmainittu keino vain pahentaa tilannetta, koska ihmisillä on nälkä siksi, etteivät he kykene tuottamaan tarpeeksi ruokaa, oli syy sitten heissä itsessään tai ympäristössä, jonka kapasiteetti ei vain riitä. Kiinalaista sananlaskua mukaillen he eivät ole oppineet kalastamaan - tai järvi on alunperinkin liian kitsas kalojen suhteen! Tällöin on odotettavissa uutta inhimillistä kärsimystä, joka taas iskee mukamas piilosta alun kivunlievityksen takia.

Väkivaltainen ratkaisu johtaisi yhä pahempaan kärsimykseen, mutta koska tavoitteena olisi taata väestölle kyky selvitä itse ympäristössään, pitkällä tähtäimellä se olisi huomattavasti edullisempi sekä heille että heidän ympäristölleen, jonka kuormitus tulisi laskemaan jopa ilman ulkopuolista avustusta - ei ole niin montaa kannateltavaa. Väkivalta toimii tässä siis työkaluna inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi. Humaania? Jo vain, ainakin pitkällä tähtäimellä. Nihilististä? Sitäkin, koska tuo työkalu jäisi yksioikoisten ja jäykkien arvojen taakse, mikäli niitä ei sysättäisi syrjään tilannetta arvioitaessa.

-kuurakarahka