Kita
Nihilismin kita ammottaa, eikä sen kavala reuna oikein tahdo näkyä Jumalan kuoleman jälkihuuruissa säntäileville seikkailijoille.
Jumalan kuolema repi ammottavan aukon mieliimme, eikä kirkon kellojen kuminan tyhjyyttä enää pääse pakoon. Sydänten lyönnit kaikuvat universumissa kehdon hävittyä alta, ja niiden ääntä sävyttää eksyneen suru ja piilevä epätoivo. Kuitenkin uuden jännityksen ja seikkailunhalun vire heräilee, sillä porttien takana lymyävät salaisuudet ovat aina lumonneet meitä ihmisiä, ja niin useat pakkaavat innoissaan kimpsunsa ja kampsunsa, ja astuvat nyt auki lyötyjen ovien tuolle puolen.
Mutta mikä epäonni siellä odottaakaan! Aurinko ei paista lempeästi, eivät loista tähdet, eivätkä puut tai kasvit kanna hedelmää niinkuin kevyesti solisevat unien virrat sinulle lupasivat. Edessäsi makaa maailma, alastomana ja kivenkaltaisena tasankona, jonka tympeää, tuhkanharmaata pintaa eivät korista edes varjot - ei ole valon maljaa ylitsevuotavaa eikä kirkkaita säteitä maata mustaamaan. Takana roikkuvat ovet ruostuneiden saranoiden varassa, tuulenvireen tanssiessa noiden väsyneiden ja turhaksi jääneiden massojen ohitse minne vain mieli vie, ja edessä makaa tuo vastenmielinen näky. Viimeisenkin soihdun sammuessa ja kellojen lopettaessa kuminansa ei enää ole mitään muuta jäljellä kuin nämä karkeat hetket, jotka hiovat sinut tomuksi ohitse kulkiessaan.
Mitä sitten pitäisi tehdä kun taattua onnea ei enää ole, ja horisontissa lepäävät mahdollisuudet hävisivät nekin taivaan tuuliin? Tulisiko käpertyä epätoivon kourissa ja sulkea silmänsä, odottaen vain kuoleman tuloa? Jotkut tyytyvät tuohon, ja ajan hiekka syökin heidät loppujen lopuksi, mutta toiset nousevat tolpilleen ensijärkytykseltään, ja astuvat pitkän matkan ensi askeleet.
Näistä uljaista hengistä kaikilla ei kuitenkaan ole yhtä mittavia rahkeita, ja ne riittävätkin vain hetkeksi. He ottavat ja kääntävät muutaman kiven tässä autiomaassa, ja jos jonkin alta sattuu kajastamaan valo heidän kasvoilleen, he jäävät hymyillen kaivamaan sen murikan alta. Kangastushan se vain on, mutta heidän toiveet sitovat heidän silmänsä, eikä kuopasta nouseva tomu kirvele niitä. Nämä heikkomieliset ovat niin kiintyneet tähän omasta mielestään ainutlaatuiseen löytöönsä, etteivät koskaan tahtoisi päästää siitä periksi, sillä he uskovat etteivät voisi ikinä löytää mitään parempaa, ja miksi pitäisi edes yrittää? Seuraava mahdollisuushan on matkojen päässä, ja tässä on keidas ihan jalkojen juuressa... paitsi että se kuoppa tuijottaa etsijää takaisin tyhjänä ja ilmeettömänä, autiomaan kasvona.
Autiomaa ja sen ujeltavat tuulet eivät tunne armoa, ja paikalleen jäävät - joko silkasta epätoivosta lamaantuneena tai sitten toivosta juopuneena - nääntyvät harhoistaan huolimatta: heidän luunsa jäävät muiden tallottavaksi ja hiekan unhon peittämäksi. Nihilismin kita on nielaissut heidät.
Seikkailija, joka etsii itselleen samanlaista hengen linnaketta kuin josta Jumalan kuoltua niin riemuiten lähti, kyllä löytää sellaisen, sillä se entinen linnakin rakennettiin juuri niistä murikoista, joita tämä maa on täynnä. Moni löytää niistä hautansa, ja jotkut lyövät niitä yhteen jonkun suuremman toivossa ja jalojen aatteiden ajamina, mutta aikanaan niissä ei elä mikään muu kuin kalmankatkuinen tuuli, joka repii löyhkänsä lukemattomista korkeiden porttien taakse kätketyistä haudoista. Tulla kidan nielemäksi on kaikkien linna-mielten kohtalo, sillä paahtava aurinko on korkeimpienkin tornien yläpuolella, eivätkä väsyneet säästy sen säteiltä.
Elämä on kuin tuo autiomaa, ja sen moninaisiin mahdollisuuksiin on kovin helppo hukkua katseen herpaantuessa. Mutta matkamiehelle, joka ei tuuperru heti ensimmäisen illuusionsa äärelle, siitä muiden näkemästä harmaudesta paljastuu värien sävyjä. Toisin kuin polun vieressä möllöttävät kivet, niitä ei ole helppo havaita koska ne eivät iske silmään noiden kavalien sielunsyövien kaivojen tavoin. Sen sijaan nämä häivähdykset käväisevät horisontissa lipuvien pilvien välissä; puiden ja kasvien elämän iloja ja suruja täynnä olevissa muodoissa, virtaavan veden kimalluksessa. Ne eivät välttämättä lämmitä eivätkä tuo hymyä kasvoillesi, eivät lupaa sinulle kuuta ja aurinkoa eivätkä täytä toiveidesi maljaa yli reunojen, mutta tiedät juuri niiden yhteisen harmonian vuoksi että nämä pienet ympärilläsi olevat asiat eivät ole vain silmänlumetta ja epätoivoisen houreita. Kun valon ja varjon hienovarainen vuorovaikutus on silmissäsi yhtä ja maailma soi sinulle yhtenä monoliittisena sointuna, katseesi kenttää laajentamalla voit myös nähdä itsesi osana horisonttia.
Paikkansa tietäville porttien edustalle näyttäytyvä maisema ei ole sydäntä jäytävää apatiaa, sillä he tietävät jo olevansa mitä ovat, ja yksikään askel ei muuta sitä tosiasiaa miksikään. Heillä ei ole enää linnan muureja ympärillään, eivätkä he niitä tarvitsekaan: paljaassa taivaassa ja tuulen henkäyksissä on muuria kyllikseen! Mistään et voi löytää ikuista leposijaa, sillä ruhosi on aina liikkeellä avaruudessa, ja tämän ymmärrettyä ei enää jää tilaa toiveille siitä täyttymyksestä, jonka viimeisellä askeleellaan muka voisi saavuttaa. Ei, sen saavutettuasi ja aikasi häilyvässä onnessa piehtaroituasi huomaisit, että polkua riittää aina vaan edessäsi - jos mielesi vielä kykenee hyväksymään tämän pistävän totuuden.
Kun osaat itsekin sopeutua tämän maailman suurenmoiseen mekaniikkaan, et töksähdä ja kompuroi harhoissasi hetken mitättömyyksiin esimerkkinä karkeasta tietämättömyydestä ja välittömän onnen janosta, vaan horisontin silmissä olet yhtä sen kanssa, ja niin kykenet luomaan itsellesi uudet ympäristöstäsi syntyneet arvot: varjot, joiden huomassa suojaudut auringolta ja lepäät matkallasi. Kita kyllä nielee sinutkin - mahdollisesta neuvokkuudesta ja luonteesta huolimatta - sillä onhan se meidän kaikkien päämäärä, mutta ainakin olet sinut myös sen vääjäämättömän hetken kanssa - olethan kävellyt syntymästäsi asti hornan huulilla! Nyt vain tiedät mikä vierelläsi ammottaa.
Syyskuun 14. 2007
Paluuviitteen osoite: http://www.anus.com/tribes/fnus/pivot/tb.php?tb_id=11