Iltahämärä
Ilta koittaa, mutta vaikka aurinko selvästi lipuu kohti horisonttia, jotkut vain koittavat pitää siitä kiinni tajuamatta sitä, että se vetää heidät vielä pinnan alle...
Tikitystä, kolinaa, pauketta ja lakkaamatonta hälinää; torvensoittoa, kimeää huilunujellusta ja patarummun järjen ahmivaa jytinää: ääniä, jotka välillä hiovat, välillä raastavat tiensä mielesi sisällä luoden oman luolan, tyhjän kiven kannettavaksesi. Mukaudut noihin ääniin koska et pääse niistä eroon; sopeudut, koska et luule voivasi muutakaan; tulet kuuroksi, koska et usko muutakaan olevan - vielä silloinkin, kun kuolon sormet vetävät uupumuksesta nahistunutta henkeäsi rinnastasi ulos, vielä silloinkin kouristelet olemattoman kellon tahtiin. Mitä menetit, mietit, mutta livut pois kun sormiesi ote viimein lipeää.
Pysähdytkö koskaan vain kelluaksesi ajan virrassa, välittämättä niistä aalloista ja tyrskyistä, kuohuvista vaahtopäistä jotka niin raivokkaasti yrittävät iskeä lovea tajuntaasi? Ne voimat ovat sokeita ja armottomia, eivätkä välitä vaikka kääntäisitkin toisen poskesi marttyyriuden nimissä - passiivista aggressiota - tulevat päälle, joten mikset vain ottaisi kohtaloa kädestä ja antaisi vetten viedä?
Mutta miksi itse pysähtyisit? Saahan elämäsi merkityksen tästä vuorovaikutuksesta, joka muovaa sinut joksikin muuksi kuin merkityksettömäksi kaarnanpalaseksi valtameressä. Runnot ruumiisi mitä hankalimpiin loukkoihin, survot pääsi ahtaisiin aukkoihin tuon ajatuksen voimasta, ja mitä sitten saatkaan aikaan loppujen lopuksi... et mitään. Et tahdo irtautua nykyisestä rytmistäsi ja vain heittäytyä alkukantaiseen tanssiin, ja niin olet yksi niistä miljardeista hyönteisistä, jotka elävät apaattista elämäänsä tällä kellonlyömällä.
Toki olet monin tavoin sidottu nykyiseen tilaasi, sillä et yhteisön osana voi poiketa tietyistä normeista. Ihmiset kadulla, mielipiteet lehdissä, suuryritysten näkymättömät toimet - ne kaikki lyövät rumpua jonka tahtiin tämä yhteiskunta elää. Monille sen toiminta on itsestäänselvää, ja he menevät mielestään virran mukana vaikka piiskaniskujen jättämät tulenpunaiset viivat kertovat toista kieltä. Toimi näitä normeja vastaan, ja koe kurinpalautus tavalla tai toisella - itsensä koossapitävän yhteisön vastaus.
Jokatapauksessa, kun löydät murtuman siitä ennen niin kirkkaasta ja puhtaasta kristallista, ei kestä kauaakaan kunnes löydät haarauman, ja aina vain uusia halkeamia, todellisten kasvojen merkkejä. Ymmärryksen laajentuessa et enää voi oikeuttaa itsellesi ajattelua, saatika elämistä ajattelumallin mukaan, jonka jumalankuva on niin läpeensä tahrautunut silmiesi alla. Sinulle yhteisösi keskipäivä on jo hiipumassa, sen tähti laskeutumassa horisontin taa, mutta monet, niin monet ympärilläsi yhä vain tuijottavat ylös mielet täynnä impotenttia onnea. He uskovat päivän olevan ikuinen, mutta eivät kuitenkaan ole yötä nähneetkään.
Mutta mitä jää jäljelle kun olet löytänyt entisen jumalankuvan rujot kasvot ja ruton lailla levinneet halkeamat, lyönyt entisen monoliitin maahan vain yksinkertaisen katseen kautta? Sinulla ei ole enää merkitystä, ei sitä statusta johon olit muiden muassa yltänyt, eikä aurinko enää paista ikuisesti. Huomaat että vanhat rajat hiipuvat ympäriltäsi, ja samalla joudut tajuamaan että olet ansassa. Heitä on liikaa, eivätkä he näe sitä mitä sinun silmäsi ovat nähneet. He eivät ole katsoneet portin tuolle puolen, eivätkä antaneet itsensä lipua virrassa kuun ja auringon alla. Sinä olet kuitenkin astunut hetkien väliin ja lyönyt heidän sekuntinsa pirstaleiksi, ja heittänyt sirpaleet tuulenpyörteiden sekoiteltaviksi.
Mihin äänet hävisivät, missä se kita joka vei lyövät vaahtopäät mukanaan? Mitkä äänet, mitkä vaahtopäät; oliko niitä edes, vai naurettavaa hourettako tämä vain on? Nämä kaikki ovat kyllä jatkuvasti luonasi, varjon lailla erottamattomia, mutta aistisi eivät ole pelon äärimmilleen pingottamia ja täriseviksi hermoraunioiksi runnomia, ja sinulle ei ole olemassa muuta kuin virta ja sen hienot vivahteet. Se mikä on tärkeää keinotekoisessa maailmassa ei sinua kiinnosta, sillä se on katoavaa, ja se tulee aina uppoamaan näiden sokeiden vesien pohjalle. Ilosi värien loisto kuitenkin haalistuu apeudesta, kun soraäänien valli pyrkii tajuntaasi pelkän massansa voimin. Joenvarren kiviksi sekin lopulta päätyy, vaikka yhdelle mielelle tämä voikin vaikuttaa kovin, kovin kaukaiselta.
Hienoinen apeus on ymmärrettävää, sillä onhan tällä vallilla voimaa miljoonien ja taas miljoonien kiihkeinä ja vaahtoavina riehuvien kahden välillä värisevien mielten edestä, eikä kasvulle näy loppua. Mutta tämä päivä on kestänyt jo liian kauan, ja olemme liiaksi tottuneita siihen. Ilta tulee heittämään varjonsa päällemme ajan myötä, halusimme tai emme - piti katseemme hysteerisesti kiinni katoavan auringon liepeestä, tai oli se sitten hymysuin lähettämässä tätä ystävää lepoon, tietäen että aina se kuitenkin palaa poistuakseen uudestaan. Virrassa lepäävällehän aurinko on aina taivaalla, kuten kuukin, joten käsien ei tarvitse kurkottaa.
Syyskuun 4. 2007
Paluuviitteen osoite: http://www.anus.com/tribes/fnus/pivot/tb.php?tb_id=10